Tekijä: Marjaana

Bloggaaja ja valokuvaaja. Haaveilija ja hulluna punaiseen. Pää pilvissä ja jalat Satakunnan savipellossa, Turun kaduilla tai Luvian saaristossa.

Kuukausi laihdutusleikkauksesta

Suositeltu julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos, Ruoka ja viini, Tyyli ja ulkonäkö

Kuukauden saldo. Tänään tulee kuluneeksi kuukausi siitä kun minulle tehtiin mahalaukun pienennysleikkaus eli ns. sleeve-laihdutusleikkaus. Painoa minulta on tippunut neljän viikon aikana kuusi kiloa ja olen ihan älyttömän tyytyväinen niin tulokseen kuin omaan vointiinikin.

Sairausloma riitti toipumiseen. Sain kolmen ja puolen viikon sairausloman, jonka aikana toivuin täysin. Maanantaina aloitin työt ja tuntui hyvältä aloittaa arki uusine rutiineineen. Opetteluahan tämä vielä on, muttu tuntuu, että sain syömiseen liittyvät kuviot aika hyvin kasaan jo sairausloman aikana. Alussa väsymys hieman vaivasi, mutta ensimmäisen kerran olin kävelylenkillä leikkauksesta seuraavana päivänä ja kahden viikon jälkeen uin jo tuttuun tapaan kilometrin matkan. Laihdutusleikkaus tehdään tähystysleikkauksena ja viiden pienen haavan hakaset poistettiin kahdeksan päivän kuluttua leikkauksesta. Haavat paranivat todella hyvin – ja niistä on jäljellä hyvin pienet jäljet.

Syöminen leikkauksen jälkeen. Ensimmäisen viikon aikana leikkauksen jälkeen söin tai pikemminkin ehkä join kasvissosekeittoa, jota oli tukevoitettu sulatejuustolla, piimää, jukurttia, luumu- ja muita hedelmäsoseita, luulientä ja kaupan valmiita proteiinijuomia ja -rahkoja. Toisella viikolla menuhun tulivat lisäksi kanamuna, kala, äyriäiset, kasvissurvokset ja muut pehmeät ruuat. Kun kolme viikkoa oli kulunut söin ensimmäisen kerran näkkileipää hyvin pureskeltuna ja kokeilin myös ulkona syömistä. Muutaman kerran olen syönyt liian nopeasti tai nielaissut liian ison palan, jonka seurauksena ruoka on tullut ruokatorvesta ylös. Varsinaisesti en ole oksentanut eli vatsahapot eivät ole lähtenyt liikkeelle, vaan osa ruuasta on noussut ylös. Tätä on edeltänyt ensin ikävä tunne ruokatorvessa. Olo on sen verran ikävä, että pyrin keskittymään syödessäni olennaiseen ja komennan itseäni: maistele ruokaa, pureskele hyvin, syö hitaasti – ja ennen kaikkea nauti!

Laihduttamisesta laihtumiseen. Koen saavuttaneeni nyt tilanteen, missä en enää laihduta, vaan laihdun uuden syömiskäyttäytymiseni ansiosta. Laihdutusleikkaus on pakottanut minut muuttamaan syömiskäyttäytymiseni radikaalisti, mutta se on ollut yllättävän helppoa, sillä nälän tunne on kadonnut miltei kokonaan ja mahalaukkuni tilavuus on niin pieni, että sinne mahtuu noin kolmannes aikaisempien aterioiden koosta. Kalorimäärä on aika helppo pitää pienenä näiden tosiasioiden kanssa. Haastetta sen sijaan tuottaa riittävän proteiinimäärän syöminen ja veden juominen. Proteiinia pitää saada noin 60-80 g ja vettä pitäisi juoda noin 1,5 litraa päivässä. Yritän löytää itsestäni vesitissuttelijan, mikä vielä hakee muotoaan… Proteiinin saamisen helpottamiseksi yritän juoda piimää ja syödä proteiinipitoisia ruokia unohtamatta kuitenkaan kuituja ja hyviä hiilihydraatteja.

Entä herkuttelu ja alkoholi? Olenko siis jättänyt herkut kokonaan? Isänpäivänä söin pienen nokareen marenkikakkua ja ystäväni kanssa kahvitellessa nautiskelin pienen pallon jäätelöä. Makeaa ei kauheasti edes tee mieli, mutta olen päättänyt että minkään ruoka-aineen suhteen en ryhdy totaalikieltäytyjäksi ellei siltä jostain syystä tunnu. Tällä hetkellä erilaiset makeutusaineet tökkivät pahemman kerran eli en pysty juuri nyt syömään mitään missä on esimerkiksi aspartaamia tai muita vastaavia makeutusaineita. Viiniä olen juonut leikkauksen jälkeen muutaman lasin varovasti kuten ohjeissa on kehoitettu. En ole siis luopunut myöskään alkoholista.

Summa summarum. Kaikki on sujunut mielestäni ihan älyttömän hyvin – ja nyt kun olen taas töissä ja voin syödä periaatteessa kaikkea, niin alkaa tuntua siltä että minun uusi normaalini on nyt tässä. Ja se tuntuu oikein hyvältä. Vielä en tiedä mihin lukemiin painoni tippuu, sillä sen näyttää aika, mutta tavallaan koen että olen jo nyt tehnyt ihan valtavan elämänmuutoksen ja jos ja kun painoni laskee vielä vaikka noin 10-15 kiloa ja saan pidettyä pudotetut kilot pois niin olen onnistunut elämänmuutoksessani ihan täydellisesti!

Advertisement

Laihdutusleikkauksessa

Suositeltu julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos

Leikkauspäivänä

7.30 Heräsin omia aikojani ja kaivoin puhelimeni. Olin mennyt nukkumaan noin klo 23.00 ja herännyt kerran yöllä pissalle. Vessareissun jälkeen olin nukahtanut nopeasti eli nukuin kuin tukki. Jos minua jännitti niin se ei ainakaan tuntunut eikä myöskään tunkeutunut uneeni. Hyvä niin.

7.45 Kävin vessassa myös heti herättyäni ja pesin hampaat. Mitään ei saanut syödä – eikä juoda. Suuta kuivasi. Vatsa toimi. Riemuitsin siitä. Minua vaivaa elämäni toinen peräpukama – ja tajuan että siihen miltä minusta tuntuu leikkauksen jälkeen tulee vaikuttamaan valtavasti suolen toiminta. Jääkaapissa odotti seuraavaa päivää varten luumusosetta (löysin Bonne-merkkiset hedelmäsoseet, joissa on 100 % hedelmää).

8.00 Minulla ei ollut mikään kiire. Minun piti olla sairaalassa vasta klo 11.00. Veljeni vei mut. Onneksi on perhe, suku ja ystäviä. Mieheni ei päässyt töiltään leikkauspäivänä Satakuntaan, mutta onneksi hän pääsisi hakemaan minut sairaalasta. Ihanaa. Kaipaisin varmasti pään silittäjää.

Niin monet laittoivat tsemppiviestejä. ❤️❤️❤️ Vastailin niihin ja lötköttelin sängyssä. Ei tarvinnut meikata – ja hiuksetkin nykäisin sykerölle… Tuntui tosi hyvältä että niin moni myötäelää matkaani. On varmasti myös niitä jotka eivät ymmärrä ratkaisuani ollenkaan, mutta he ovat onneksi hiljaa. Tämä on minun tieni – ja kannan vastuun ratkaisuistani. Hyvässä ja pahassa.

Eräs asia minua mietitytti. Gastrokopian yhteydessä selvisi, että minulla on helikobakteerin aiheuttama mahakatarri. Täysin oireeton sellainen. Itseasiassa mahalaukun kavennusleikkaus voi tehdä tulehdukselle hyvää, mutta joka tapauksessa mahalaukussa muhiva tulehdus ei ole hyvä juttu ja en voi olla miettimättä että kauanko se on ollut minulla ja miten se on vaikuttanut terveyteeni… mutta nyt mennään asia kerrallaan. Ensin sleeve-leikkaus ja sitten keskityn toipumaan siitä ja opettelemaan uuden syömiskäyttäytymisen – ja sitten ryhdyn selvittelemään mahakatarriani.

10.50 Saavuin leikkaushoitokeskukseen. Luonani käytiin ja sanottiin että hoitaja saapuu luokseni kohta. Ehkä pientä jännitystä kehossa, mutta ei mitään muuta. Ulkona oli käsittämättömän kaunis auringonpaiste. Hoitaja toivotti minut tervetulleeksi laihdutusleikkaukseen. Keskustelimme hetken operaation nimestä. Hän oli sitä mieltä että laihdutusleikkaus on osuvampi – olen samaa mieltä.

11.15 Istuin odotustilassa ylläni tukisukat, leikkauspaita, housut ja aamutakki. Sinistä ja mintunvihreää. Olisipa punaista – edes jotain sävyä! Sain monenmoista lääkettä: kipulääkettä, pahoinvointilääkettä ja jotakin kolmiolääkettä, mikä alkoi vaikuttaa melko nopeasti. Olo oli jonkin verran hutera. Selailin kännykkääni. Lähetin vielä Pekalle ja pojille viestit. Rakastan heitä. ❤️

11.35 Leikkaavat kirurgit kävivät tapaamassa minua ja keskustelimme vielä asioista. Olin hyvissä käsissä. Ja oli tavattoman ihanaa tavata heidät ennen operaatiota. Pyysin että he leikkaisivat minut siten, että närästys ei ala vaivaamaan. Se on ikävä sivuoire joka saattaa tulla sleeve-leikkauksen yhteydessä. Se ei ole kirurgien käsissä, mutta he lupasivat tehdä parhaansa. ❤️ Helikobakteerista keskustelimme sen verran että se häädetään minusta noin kolmen kuukauden kuluttua antibiooteilla kunhan olen toipunut leikkauksesta.

11.50 Minut haettiin leikkaussaliin missä ammattitaitoiset henkilöt laittoivat minut kuntoon. Oli hauska seurata miten 4-5 ammattilaista hääri ympärilläni kertoen kukin mitä he tekivät. Tunsin oloni turvalliseksi ja suhteellisen rennoksi. Hengittelin syvään ja rentoutin itseäni lisää. Seuraavaksi sain naamarin kasvojeni yläpuolelle ja hetken päästä kaikki pimeni.

13.00 Aukaisin silmäni heräämössä ja jälleen minut otettiin ystävällisesti ja ammattitaitoisesti vastaan. Oloani kyselivät monet henkilöt. Sain kipulääkettä, lämpöpeite otettiin pois ja sitten laitettiin takaisin. Verenpaineeni mitattiin ja sain lisähappea. Olin heräämössä noin 1,5 tuntia ja sen jälkeen minut kiikutettiin osastolle.

Ilta osastolla meni jonkin asteisessa sumussa. Lepäilin ja tunnustelin kehoani. Hartiakipu oli välillä sietämätön. Jostain syystä leikkauksessa käytetty kaasu voi aiheuttaa voimakkaita kipupiikkejä, niskassa, hartioissa ja palleassa. Minulla oikeanpuoleinen hartia vihloi todella ikävästi. Sain onneksi kipulääkettä, mikä helpotti kipua ja nukahdin aina välillä hetkeksi. Nestettä sain kanyylin kautta. Jossain vaiheessa soitin Pekalle lyhyen puhelun. Siemailin vettä myös mukista ja iltapalaksi sain n. 0,5 dl mehukeittoa. Sain sen juotua illan ja yön aikana. Vessaan menin vain hoitajan ollessa läsnä. Voi miten kiireisiä hoitajat olivat – ja miten ystävällisiä! Arvostan. Hitto. Mä unohdin pestä hampaat!

Yö oli melko levoton ja en juurikaan nukkunut. Toisella potilaalla oli haastava yö ja nukkuminen sairaalan sängyssä ei oikein onnistunut. Onneksi tiesin pääseväni kotiin seuraavana päivänä ja lähinnä olin pahoillani huonetoverin pahasta olosta.

Seuraava päivä leikkauksen jälkeen

Aamutoimet alkoivat sairaalassa klo 7.00 aikoihin. Verikokeita, veren paineen mittaamista ja aamupala. En pystynyt juomaan kahvia tai syömään velliä. Mehukeitto sentään meni hiljallee alas. Ja vettä. Pystyin juomaan illasta alkaen sitä ihan hyvin.

Lääkärit tulivat aamukierrokselle kahdeksan jälkeen ja minulle annettiin lupa kotiutua kunhan söisin lounaalla.

Aamupäivän aikana minua kävi tapaamassa vielä hoitaja reseptien ja muiden papereiden kanssa ja fysioterapeutti opastamassa vesi-PEP:in käytössä ja keskustelemassa liikkumisesta leikkauksen jälkeen. Ns. vastapainehengitys rentouttaa leikkauksen jäljiltä kehoa ja auttaa avaamaan keuhkoja. Tämä oli todella tarpeen, sillä huomasin hengittäväni hyvin pinnallisesti. Mainio apuväline. Kevyt liikkuminen on suotavaa heti kunhan vointi antaa siihen periksi: kävelyä erityisesti suositeltiin. Uiminen saa odottaa siihen asti kun tikit on poistettu ja muutenkin keho on toipunut leikkauksen aiheuttamasta shokista ja ruokailu on löytänyt uomansa. Aion edetä rauhallisesti.

Klo 13.00 Pekka tuli hakemaan minut sairaalasta kotiin. Olin ihan älyttömän väsynyt. En meinannut jaksaa mitään. Pekka kävi hakemassa apteekista tarvitsemani vitamiinit – ja varmuuden vuoksi särkylääkettä. Kun pääsimme kotiin pujahdin omaan sänkyyn, puhtaisiin Pekan vaihtamiin lakanoihin ja nukahdin. Puolentoista tunnin unet tekivät terää. Soitin äidille. Hän oli tietenkin ollut huolissaan. Äidit. ❤️

Illalla söin hieman hedelmäsosetta ja Pyryn tekemää Koskenlaskijalla höystettyä samettista kasvissosekeittoa. Juttelimme Pekan kanssa leikkauksesta ja sen tuomasta uudesta. Olin tavattoman helpottunut että leikkaus on nyt tehty ja kaikki meni hyvin. Nyt otan itselleni aikaa toipumiseen ja uuden opetteluun. Syöminen tapahtuu jatkossa hitaasti ja pienin annoksin aivan kuin sen kuuluisi luonnostaankin tapahtua. Minä en vain osannut. Mutta nyt minulla ei ole vaihtoehtoa – kehoni ja uusi suhtautumiseni ruokaa (jota olen jo opetellut pitkään) pitävät siitä huolen. Odotan sitä päivää että voin unohtaa koskaan edes käyneeni leikkauksessa, ja kaikesta tästä on tullutkin uusi normaali.

Uusia unelmia

Suositeltu julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos

Muutama vuosi sitten vietimme ystävien kanssa iltaa meidän mökillä ja joku keksi ehdottaa unelmakierrosta. Jokainen kertoi vuorollaan oman unelmansa. Kun vuoroni tuli en osannut sanoa muuta kuin että olisi ihanaa jos vallitsisi ”status quo” eli asiat pysyisivät kutakuinkin ennallaan. Tilanne oli minulle aivan uusi – muistikirjani olivat pursunneet aikaisemmin tavoitteita ja unelmia, mutta niin vain oli käynyt, että unelma toisensa jälkeen oli toteutunut – tai kadonnut. Minulla ei ollut enää unelmia.

Kun vuosi sitten aloitin elämänmuutoksen ja kuukausien kuluessa huomasin että hommahan sujuu, niin tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Kilot sulivat vartalosta ja askel keveni. Aloin uskaltaa unelmoida pienemmästä minästä. Ja sen suomista uusista mahdollisuuksista.

Huomenna menen leikkaukseen, jonka avulla pääsen toivottavasti uudelle tasolle. Kiloja karisee entisestään ja jos kaikki sujuu hyvin, niin puolen vuoden kuluttua ylipaino ei enää estä, eikä hidasta mitään. Viime viikkoina ja päivinä olen alkanut taas unelmoida. Haluan uida Jäämeressä – ja Atlantissa. Haluan nousta oman lihasvoimani ansiosta tunturin laelle ja hiihtää 25 kilometriä – miksei enemmänkin. Haluan pukeutua juuri siten kuin minusta tuntuu. Unelmoin usean päivän vaelluksista ja pitkistä uintiretkistä luonnon vesissä. Hassua miten en muista unelmoineeni vastaavista asioista aikaisemmin.

Ihmisen mieli on erikoinen järjestelmä. Kun olin 130-kiloinen pienten lasten äiti unelmoin ihanasta uudesta kodista ja omasta rauhasta. Kun olin 120-kiloinen sinkkuäiti unelmoin sielunkumppanin löytämisestä ja matkustelusta. Kohta viisikymppisenä naisena huomaan unelmoivani liikkumisen tuomista elämyksistä ja kokemuksista. Ajatus siitä että voisimme yhdessä mieheni kanssa kivuta kevätauringossa tunturin laelle on huumaava! Olen todellakin unelmoinut itseni kokoisia unelmia. 120-130-kiloinen ei haaveile uivansa kilometrien matkoja. Tai en ainakaan minä unelmoinut.

Tuskin maltan odottaa että pääsen toteuttamaan uusia unelmiani!

Muutoksen äärellä – voimakkaana ja surullisena

julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos

Tänään alkoi lopullinen valmistautuminen lihavuusleikkaukseen, joka tapahtuu lokakuun puolivälissä. Seuraavat kaksi ja puoli viikkoa menen jälleen ENE-dieetillä. Toteutan nuo 17 päivää Express Dietin VLCD (very low-calorie diet) -tuotteilla. Ne ovat tutut kevään 10 viikon ENE-jaksolta, joten tuntui helpolta ottaa kotimaiset ateriakorvikkeet käyttöön myös nyt.

Poikkean Satasairaalan ohjeistuksesta muutaman päivän, koska koin että tarvitsin itselleni irtioton ennen tätä viimeistä puristusta. Perhettämme koetteli elokuun alussa suuri menetys kun veljenpoikani menehtyi onnettomuudessa. Kaiken surun keskellä voimavaroja on pakko säästellä – ja pohtia tarkkaan mihin rahkeet riittävät – ja mitä pitää tehdä jotta jaksaa.

Teimme viikonloppuna mieheni kanssa irtioton syksyiseen Jyväskylään ja keskityimme nautiskelemaan kaupungin kulttuuritarjonnasta ja toisistamme. Kävimme perjantaina ennen reissua katsomassa Aalto-dokumentin, jonka jälkeen mm. Alvar Aalto -museo avautui aivan eri tavalla. Irtiotto onnistui hienosti ja tuntui että sain kerättyä voimia tulevaan koitokseen. Taiteella, kulttuurilla ja sielukkaalla seuralla on sellainen vaikutus.

Kummipoikaani mikään asia maailmassa ei tuo takaisin, ja ainoa asia millä voin yrittää keventää omaa ja läheisteni taakkaa on on huolehtia itsestäni ja rakkaistani niin hyvin kuin pystyn. Suru, kaipaus ja ikävä ovat nyt meissä. Ne eivät ole tahdonalaisia asioita. Moneen muuhun asiaan pystyn kuitenkin vaikuttamaan.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta laitan itseni ykköseksi joksikin aikaa. Jotenkin tuntuu suorastaan hurjalta kirjoittaa näissä olosuhteissa noin, mutta se on totta. Leikkaus on pian edessäni ja se on iso asia sekä keholleni että mielelleni. Haluan selvitä leikkauksesta mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Ja tämän vuoksi asetan oman hyvinvointini hetkeksi kaiken muun edelle. Tottakai teen työni hyvin ja olen läsnä perheeni jäsenille, mutta huomaan sulkeutuvani nyt myös omaan kuplaani. Leikkaus vaatii minulta voimia ja se tulee muuttamaan minua lopullisesti monella tavalla. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että vatsalaukkuani kavennetaan, jonka seurauksena painoni putoaa.

Ylipaino on ollut niin pitkään osa minua että tietyllä tavalla luon itseäni uudelleen. Onneksi olen jo niin pitkällä prosessissani, että tuo luomistyö ei suinkaan ole alussa. Mutta rehellisyyden nimissä suurimmat muutokset ovat vasta edessäni – ja en todellakaan tarkkaan tiedä mitä minussa tulee tapahtumaan…

Juuri nyt koen itseni kuitenkin vahvaksi ja valmiiksi. Olen valmis lopulliseen muutokseen ja toivon sydämestäni että kuulun niihin, joille leikkaus ei tuo mukanaan komplikaatioita tai muita ongelmia. Riski on kuitenkin olemassa. Tiedostan sen. Olen valmis siihen. Ehkä valmiimpi kuin itse uskalsin edes vielä hetki sitten toivoa.

Kuvan otti ystäväni Annika Klink ja ylläni oleva Tina-tunika on saatu Excuse my Bonbonista.

Mistä puhun kun puhun uimisesta

julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos, Maalla ja merellä

Miten kaikki alkoi? Olin kaksivuotias, miltei kolme kun isäni osti meille äitini tietämättä kesämökin saaresta. Olen viettänyt kaikki elämäni kesät vuodesta 1975 mökillä. Kiljuin kolmetoistavuotiaana pää punaisena vanhemmilleni: ”Te ette ole vienyt minua mihinkään, ette ole vieneet mua edes Turun linnaan!” Yrittäjävanhemmilleni mökki oli keidas keskellä kiireistä kesää. Vajaan tunnin auto- ja venematkan päässä oli ihana meri ja Luvian saaristo.

Piisami voitti. Opin uimaan viisivuotiaana. Sitä ennen osasin jo liukua ja sukeltaa. Muistoissani en tehnyt oikeastaan mitään muuta kesäisin kuin uin mökillämme. Minulla oli uimaräpylät ja aika harvoin käytin käsiäni. Asetin ne tiukasti kylkiini ja etenin potkimalla, liukumalla ja sukeltelemalla. Silloin mökkimme läheisyydessä eleli vielä piisameita ja muistan kerran miten uin hetken aikaa rinnakkain piisamin kanssa. Siitä syntyi tarina, että Marjaana ui piisamin kanssa kilpaa. Piisami voitti. Muistan myös miten kesävieraat hämmästelivät uimataitoani.

Uimamaisteri. Kävin myös kotipaikkakuntani uimakoulut, joita järjestettiin alkukesällä. Suoritin uimakandidaattitutkinnon 7-vuotiaana ja 9-vuotiaana uimamaisteritutkinnon. Olin luokkani paras ja nopein uimari.

Kesätyö uimaopettajana. Ensimmäisiä varsinaisia työpaikkojani oli uimaopettajan pesti kotikuntani uimakoulussa. Olin siellä ainakin kahtena kesänä 16-17-vuotiaana. Kun tuli lukuloman ja ylioppilaskirjoitusten aika, aloitin aamuni klo 06.00 kolme kertaa viikossa uimalla hallissa. Se oli loistava tapa valmentautua kirjoituksiin ja opiskella. Muistan miten uinnin jälkeen istahdin isäni kanssa aamupalalle keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja politiikasta. Tämän jälkeen vetäydyin keho ja mieli viritettyinä kirjojen ääreen. Puolen päivän aikaan olin päivän urakkani tehnyt ja ryhdyin soittelemaan kavereille että mitäs kivaa tehtäisiin…!? Kirjoitukset menivät paremmin kuin koulumenestykseni antoi odottaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kiitos uimisen!

Ja sitten lopetin. Pääsin välivuoden jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon ja uiminen jäi. Kesät menivät miten menivät. Sitten syntyivät lapset. Esikoisen kanssa aloitimme vauvauinnin, mutta kuopuksen kohdalla kuvio jäi. Kunnes sitten erosin lasteni isän kanssa ja elämä veti kanveesiin. Aloitin jälleen uimisen. Silloinkin aamu-uintien muodossa. Vein pojat päiväkotiin ja menin uimaan ennen opetuksen alkamista. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään. Virhe. Poikien kanssa kuitenkin polskuttelimme altaassa, meressä ja veljeni lammessa. Kun Pekka poikineen tuli elämäämme, jatkoimme uintiretkien tekemistä silloin tällöin.

Uinti siivitti minut elämänmuutokseen. Sitten koitti syksy 2017 ja aloimme jälleen uida. Lapset olivat nuoria miehiä ja meillä oli mahdollisuus tehdä oikeastaan mitä vain vapaa-ajallamme. Ensin uimme 1-2 kertaa viikossa altaassa, sitten keväällä 2018 aloitimme avovesiuinnin, jota olemme jatkaneet tänä kesänä kolmatta kautta. Tätä kirjoittaessani tajuan miten merkittävä asia uiminen minulle on ja on ollut. Itse asiassa ne vuodet kun olen ollut uimatta aktiivisesti ja säännöllisesti ovat olleet vuosia, jotka ovat olleet jotenkin epäluonnollisia. Uinti on osa minua – se on minulle luontaista ja ominaista, helppoa. Olen täysin vakuuttunut että säännöllisen uimisen aloittaminen oli keskeinen elementti elämänmuutosprosessini onnistumisessa. Se antoi ryhtiä, energiaa ja tunteen että en ole vielä menetetty tapaus. Uimisessa ei tule hiki ja jäsenet eivä kipeydy. Ja uimisen jälkeen tulee aina tolkuttoman hyvä olo. Aluksi lähteminen oli yhtä helvettiä, mutta onneksi teimme sen yhdessä. Kun toinen meinasi antaa periksi, niin toinen tsemppasi. Jossain vaiheessa lähteminen ei ollutkaan enää vaikeaa.

Sinusta ei ole uimaan. Tuliko sinulle sellainen olo että niin just. Uinti ei todellakaan ole sinua varten. Äläpä hätäile. Mieheni tarina on aivan toisenlainen. Hän oli arka veden kanssa lapsena: hän ei todellakaan ole viettänyt lapsuuttaan pulikoimalla, vaan nippanappa oppi uinnin alkeet. Varsinaista uimataitoa hän ei saanut mukulana. Ensimmäisen pitkän suhteensa päätyttyä hän kuitenkin opetteli uimaan. Ikää miehellä oli yli 30 vuotta ja kunto ja taito eivät olleet hääppöiset, mutta uinti oli suhteellisen halpa ja kätevä liikuntamuoto – ja pragmaattisena miehenä hän ajatteli myös että uimataito olisi hyvä omata. Perheellisenä miehenä hän kävi polsikmassa myös silloin tällöin lastensa kanssa, mitä siis jatkoimme kun yhdistimme elämämme 2009. Kunnes tuli syksy 2017 ja hänkin aloitti uimisen.

Ja nyt me uimme yhdessä. Altaassa, meressä ja joskus järvissä. Uinti on nyt osa meidän molempien elämää ja se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. Elämänmuutokseni edetessä tiedän että tavoitteeni nousevat. Kestävyyteni ei edelleenkään ole kummoinen, siksi uimme suhteellisen lyhyttä matkaa. Mieheni ei juurikaan pysty uimaan vapaa uintia – ja se tekee meistä tällä hetkellä aika erilaisia uimareita. Meillä molemmilla on paljon opittavaa ja koettavaa. Haluan uida pitempiä matkoja ja erilaisissa paikoissa. Tekniikkani on itse opeteltu – olisi hienoa saada lisäoppia joltakulta ammattilaiselta. Seuraan Johanna Vuoksenmaan Instagramia j.vuoksenmaa, missä uiminen eri luonnonvesissä on keskiössä – ja haaveilen tulevista uintiretkistämme erilaisissa vesistöissä. Ja uudesta märkäpuvusta. Ja kestävästä ja vahvasta kropasta…

Tunnustuksia

julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos

Arki eli työt alkoivat tänään – ja takana on monella tapaa ihana kesäloma. Monella tavalla samanlainen kuin ennenkin: mökkeilyä, kesäretkiä, yhdessäoloa, herkuttelua, uimista, ystäviä, kulttuuria jne.

Mutta monella tapaa myös erilainen. Ei alkoholia, eikä aamun asti valvottuja öitä – eikä veteliä päiviä juhlien jälkeen. Menikö kaikki sitten suunnitelmien mukaan? Ei todellakaan. Raahasin joogamatot saareen. En edes harkinnut avaavani maksullista jooga-sovellusta, jonka ostin etätöiden alettua. Vakoojaverkoston viisi tuotantokautta veivät voiton asanoista. Kahvakuulat nostimme veneestä laiturille, missä ne nököttävät edelleen. Koskemattomina. Uimisesta sentään pidimme kiinni. No, mites painon kanssa kävi? Vielä viikko sitten hehkutin Instassa ettei painoa ole tullut kuin vajaa puoli kiloa lisää. Ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ja olisi pitänyt muistaa että vaaka reagoi viiveellä. + 1,7 kiloa toukokuun lopusta.

Muistelen Porvoon burgereita ja muita herkkuja, paria pitsaa, muutamia jäätelöitä ja muita höttöhiilareita, jotka pikkuhiljaa hiipivät ruokavalioon heinäkuun lopulla. Niinpä. – Tästä se alamäki sitten normaalisti alkaisi, ajattelen, mutta nyt tunnustan tosiasiat ja teen korjausliikkeen ja siunaan päätöstäni. Tässä on hyvää aikaa saada nuo pari kiloa pois ennen gastrokopiaa ja lihavuusleikkausta. Nyt ei alakaan syöksykierre ja massan keräämiskausi vaan arki, missä annoskoot pysyvät maltillisina. Pidän syömisrytmistä kiinni ja siivoan höttöhiilarit pois. Tiedän kyllä mitä pitää tehdä. Ja myös teen sen. Tämmöistä se on kun on päättänyt muuttaa elämänsä.

Lomalla – kaikesta

julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos, Maalla ja merellä

Tänään on 1. päivä heinäkuuta ja nyt voin sanoa olevani aivan täysin lomalla. Kaikesta. Töistä, kotitöistä, laihduttamisesta, elämänmuutoksesta, tulevaisuuden suunnittelemisesta jne. Tällä pienellä mökillä Luvian saariston isoimmassa saaressa on sellainen vaikutus minuun. Ja miehelläni. Nämä kaksi asiaa maadoittavat levottoman mieleni – ja hellitän.

Katselemme lahdellamme elävää runsasta linnustoa, puuhastalemme kaikenlaista pientā: eilen pesin muutaman maton, pullotin kombuchan ja Pekka leipoo tänään ruisleipää. Juuri nyt olemme aivan kahdestaan, mutta ensi viikonloppuna tulee kesän ensimmäiset vieraat. Olemme laittaneet vähän paikkoja kuntoon vieraita varten, eilen kävi sähköasentaja – viikonlopun menukin alkaa olla selvillä…

Mutta juuri nyt kuuntelen Carole Kingin Tapestery -albumia vuodelta 1971 ja pötkötän pikkuruisessa makkarissamme samalla kun kirjoitan tätä tekstiä. Mieleni on rento ja levännyt. Niin ihana tunne. Takana on melkoinen puoli vuotta: elämänmuutoksen aloittaminen, ene-dieetti ja korona-kevät etätöineen. Syksy tuo tullessaan lihavuusleikkauksen myötä valtavia muutoksia, mutta juuri nyt tässä hetkessä kun Carole laulaa kuulokkeissani menneellä ja tulevalla ei ole mitään väliä – on vain tämä hetki ja ihana rentouden tunne.

Tänään on myös uintipäivä. Meriveden lämpötila ehti käydä jo 22 asteessa ja lauantaina uimmekin jo ilman märkäpukuja. Tänään kuitenkin sonnustaudutaan taas märkiksiin ennen kuin sukelletaan meren syleilyyn. Olen niin onnellinen että saan viettää lomaä tässä paikassa. Niin kuin kaikkina näinä kesinä vuodesta 1975.

Välitilassa

julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos

Loma alkoi virallisesti tänään ja noin viikko sitten tuli tieto että jono lihavuusleikkaukseen on 1-4 kk. Eli voi olla että leikkaus on heinäkuussa mutta viimeistään lokakuussa. Koen olevani jonkinlaisessa välitilassa. Tällä hetkellä en laihduta aktiivisesti, mutta pyrin pitämään kiinni uudesta syömiskäyttäytymisestäni. Jos paino tippuu, niin hyvä ja jos paino pysyy samassa, niin hyvä sekin. Painonnousun pyrin pitämään poissa.

Tieto siitä että leikkaus on tapahtumassa aikataululla x tekee tietysti elämästä jonkinasteista odottamista. En koe että ajattelisin leikkausta koko ajan, mutta väkisinkin ajatukset aina välillä menevät siihen. Sekä pää että kroppa ovat välitilassa. Kun joku kommentoi laihtumistani (kyllä – ihmiset ovat sanoneet laihtumisestani, mutta vain pelkästään mukavia asioita, enkä myöskään ole niistä pahastunut – päinvastoin) niin kiirehdin sanomaan että puolivälissä ollaan… Osa vaatteista on liian isoja, jotkut edelleen pieniä ja osa muuten vain epäsopivia, mutta on turha ostaa mitään tähän kehoon, koska se on…. välitilassa.

Yritän miettiä tulevia, mutta turhaudun nopeasti. Sekä korona että elämänmuutosprosessini ovat vieneet pohjan lähitulevaisuuden suunnitelmilta. Turhautuminen on ärsyttävää, odottaminen on ärsyttävää ja epätietoisuus vasta ärsyttävää onkin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä viihdyttämään itseään pienillä asioilla: mökkeilyllä, puutarhan laittamisella, kirpputorien koluamisella, lukemisella, pienillä tuunausprojekteilla ja unelmoimisella. Yritän suunnata ajatukset yli lähitulevaisuuden ja miettiä asioita jotka ovatkin vähän kauempana: viisikymmentävuotisjuhliani, matkustamishaaveita, unelmagarderobia jne.

Tiedän että myöhemmin en tule muistamaan tätä aikaa mitenkään erityisellä tavalla. Niin käy ylipäätään elämän eri tilanteille ja ajanjaksoille, varsinkin hetkille jotka eivät ole erityisen kimmaltavia tai himmeitä. Minulla on kaiken keskeneräisyyden keskellä ihan hyvä olla. Loma tekee hyvää. Olen iloinen saavutuksistani ja riemuitsen muutoksestani. Ja tuskin maltan odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Uusi minä

julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos

Prosessistani on nyt suurin piirtein 1/4 osa edetty. Moni asia on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Kehoni on ollut muutoksen kourissa, mutta myös tavat – ja minuus. Olen hyvästellyt monta rutiinia ja tapaa, jotka olivat vuosikymmenten aikana kovettuneet minuun. Ne oli ensin möyhennettävä ajatuksen tasolla ja sitten eliminoitava muuttamalla omia toimintatapoja. Olen tullut myös siihen tulokseen, että minulla ei ollut enää mitään syytä pitää ylipainostani kiinni.

Seuraava askel on nyt selvillä. Aion pudottaa kesän aikana vielä muutaman kilon painoa, avovesiuida, joogata ja heilutella kahvakuulaa ja samalla odottaa kutsua kirurgin pakeille – ja leikkaukseen. Eilen sain nimittäin tietää, että olen jonossa lihavuusleikkaukseen. Vaikka olen aktiivisesti hakeutunut prosessiin, niin nyt kun asia on jo näinkin pitkällä, niin pienen myllerryksen tieto teki. En epäröi päätöstäni, mutta tietoisuus siitä että prosessi jatkuu – teki asiasta konkreettisemman. Minusta tulee vielä pienempi kuin nyt. Tutkimusten mukaan leikkauksen myötä paino tippuu noin 30-40 kg. Painoin ylioppilaskeväänäni 73 kiloa, joten jonnekin niihin lukemiin minun pitäisi päätyä.

Moni on kysynyt että miksi menen leikkaukseen kun painoni on pudonnut jo niin paljon. Syitä on monia. Tutkimusten mukaan lihavuusleikkaus on yksi parhaita keinoja saada paino pysymään poissa. Olen jojoillut elämässäni kymmenien kilojen välillä, kymmenien vuosien ajan ja se on epäterveellistä ja raskasta niin kehon kuin psyykkeenkin näkökulmasta. Kun lähdin tälle matkalle – lähtokohtani oli että tämä on viimeinen kerta tässä elämässä kun laihdutan. Leikkaus on yksi keino varmistua että näin todellakin on. Lihavuusleikkauksessa tapahtuu muutakin kuin että vatsalaukku ohitetaan tai kavennetaan. Tutkimusten mukaan nimittäin leikkaus muuttaa myös suolistoa – ja aivoja. Lihominen on tietenkin mahdollista jos päätyy leikkauksen jälkeen kaikesta huolimatta kiskomaan runsain mitoin alkoholia ja hyvin energiapitoisia ruokia. En näe sellaisen oleva vaihtoehto minun kohdallani. Mutta suhtaudun asiaan kuitenkin vakavasti. Leikkaus ei ole ratkaisu, jos ei pysty sitoutumaan lopulliseen muutokseen. Lisäksi siis haluan päästä painon suhteen tilanteeseen, missä kilot eivät estä minulta mitään. Tällä hetkellä minun on edelleen vaikea kuvitella tanssivani tuntitolkulla tai laskettelevani vaativissa rinteissä – pitkistä uintimatkoista tai vaelluksista puhumattakaan.

Onneksi tämä uuden minän ja uuden elämän rakentaminen ei ole tapahtunut yhdessä yössä, vaan olen saanut hiljalleen rakentaa uusia juttuja. Ja saan tehdä niin jatkossakin. Toiveeni on että pääsen leikkaukseen syksyllä, mutta tilanne selvinnee minulle lähikuukausien aikana. Tutkimusten mukaan painoa tippuu leikkauksen jälkeen parin vuoden ajan eli se tarkoittaisi sitä että paino olisi tasaantunut viisikymppisiini mennessä johonkin lukemaan. Siihen on kuitenkin niin tolkuttoman pitkä aika, että olen päättänyt keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja nauttia prosessista ja minän muutoksesta. Ja tosiasiahan on se että ydinminä ja persoonani ei muutu mihinkään. Ja hyvä niin. Sillä tykkään itsestäni varsin paljon.

Kuva: Eeva Meusel

Hoikka vai onnellinen?

julkaissut Marjaana, kategoriassa Elämänmuutos, Marjaana Mi

Oletko sinä mieluummin hoikka vai onnellinen? Siitä on jo vuosia kun törmäsin tutkimukseen, jonka mukaan suurin osa naisista oli tutkimuksen mukaan mieluummin hoikkia kuin onnellisia. Yritin etsiä tutkimusta tähän viitteeksi, mitä en tietenkään nopeasti löytänyt. Ja periaatteessa sillä ei ole merkitystä onko asia tutkimiuksen mukaan esim. 75 prosentilla naisista niin. Merkitystä on sillä miten itse asiasta ajattelet. Tunnistani itsestäni ajattelun kaavan. Kun elin ilman parisuhdetta ja itsetunto oli maassa, niin aivan varmasti ajatuskulkuni eteni jotenkin niin, että jos en olisi ylipainoinen, niin minulla olisi aivan varmasti kumppani ja sitten olisin onnellinen. Jotenkin tällä järjellä ja ymmärryksellä on ihan älytöntä asettaa moiset asiat vaihtoehdoiksi toisilleen. Minä ainakin haluan olla terve, hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja onnellinen. Toisaalta olen ollut viimeiset 12 vuotta ylipainoinen, huonokuntoinen ja onnellinen.

Onnellisuuden tekijät. Ihmissuhteet ovat yksi keskeisin tekijä onnellisuuden monisäikeisessä kudelmassa ja koska tänään on tullut kuluneeksi 12 vuotta siitä kun uskaltauduin kirjoittamaan ja laittamaan julkiseksi match.comiin profiilitekstini kuvineen, jonka seurauksena rakastuin palavasti ja löysin sielunkumppanini, niin on jotenkin luontevaa ajatella onnellisuutta, parisuhdetta ja kehollisuutta. Mieheni kirjoitti tuntemuksistaan ylipainoiseen minään kuopatussa blogissamme näin, klik – ja tuntui jotenkin aivan ihanalta lukea nyt hänen näkemyksensä asiasta. Niinhän se oli ja on. Ylipaino ei ole ollut este onnellisuuden tunteelleni tai onnistuneelle parisuhteellemme.

Miksi sitten laihduttaa? Motiivi elämänmuutokseen on syntynyt ihan muusta tarpeesta kuin onnen tunteen metsästämisestä. Huomaan että motivaation syyt myös vaihtelevat. Toisena päivänä ajattelen saavuttavani energisyyttä ja liikkuvuutta ja toisena päivänä ulkonäköön liittyvät asiat ovat keskeisiä. Korona-virus on nostanut yhä enemmän pintaan myös terveyteen liittyvät asiat. Painoindeksini mukaan ylipainoni on tällä hetkellä vaikean ylipainon tasoa (lähtöpaino puolestaan oli sairaalloinen ylipaino). Olen siis riskiryhmäläinen ja viestit maailmalta kertovat karua kieltään. Ylipaino on selvästi negatiivinen asia jos korona iskee. Mutta koska olen tällä hetkellä perusterve, niin ajatukset pyörivät useimmiten arkisemmissa asioissa. Nautin suunnattomasti siitä että liikkuminen on nyt niin paljon helpompaa – ja huomaan myös haaveilevani liikuntaan liittyvistä asioista. Voisinko vielä seisoa tässä elämässäni päälläni, lasketella tukka liehuen alas tunturia, tehdä kunnon vaelluksen – tai heittää kärrynpyörän? Eniten kaipaan tällä hetkellä arkeeni ystävien tapaamista – ja uintia. Tottakai nuo liikunnalliset haaveasiat toisivat minulle onnen tunnetta tai ainakin ne lisäisivät endorfiinin erittymistä, mutta koen olevani onnellinen myös ilman niitä. Tärkeintä on kuitenkin rakastaa ja tulla rakastetuksi.