Kuukausi laihdutusleikkauksesta

Kuukauden saldo. Tänään tulee kuluneeksi kuukausi siitä kun minulle tehtiin mahalaukun pienennysleikkaus eli ns. sleeve-laihdutusleikkaus. Painoa minulta on tippunut neljän viikon aikana kuusi kiloa ja olen ihan älyttömän tyytyväinen niin tulokseen kuin omaan vointiinikin.

Sairausloma riitti toipumiseen. Sain kolmen ja puolen viikon sairausloman, jonka aikana toivuin täysin. Maanantaina aloitin työt ja tuntui hyvältä aloittaa arki uusine rutiineineen. Opetteluahan tämä vielä on, muttu tuntuu, että sain syömiseen liittyvät kuviot aika hyvin kasaan jo sairausloman aikana. Alussa väsymys hieman vaivasi, mutta ensimmäisen kerran olin kävelylenkillä leikkauksesta seuraavana päivänä ja kahden viikon jälkeen uin jo tuttuun tapaan kilometrin matkan. Laihdutusleikkaus tehdään tähystysleikkauksena ja viiden pienen haavan hakaset poistettiin kahdeksan päivän kuluttua leikkauksesta. Haavat paranivat todella hyvin – ja niistä on jäljellä hyvin pienet jäljet.

Syöminen leikkauksen jälkeen. Ensimmäisen viikon aikana leikkauksen jälkeen söin tai pikemminkin ehkä join kasvissosekeittoa, jota oli tukevoitettu sulatejuustolla, piimää, jukurttia, luumu- ja muita hedelmäsoseita, luulientä ja kaupan valmiita proteiinijuomia ja -rahkoja. Toisella viikolla menuhun tulivat lisäksi kanamuna, kala, äyriäiset, kasvissurvokset ja muut pehmeät ruuat. Kun kolme viikkoa oli kulunut söin ensimmäisen kerran näkkileipää hyvin pureskeltuna ja kokeilin myös ulkona syömistä. Muutaman kerran olen syönyt liian nopeasti tai nielaissut liian ison palan, jonka seurauksena ruoka on tullut ruokatorvesta ylös. Varsinaisesti en ole oksentanut eli vatsahapot eivät ole lähtenyt liikkeelle, vaan osa ruuasta on noussut ylös. Tätä on edeltänyt ensin ikävä tunne ruokatorvessa. Olo on sen verran ikävä, että pyrin keskittymään syödessäni olennaiseen ja komennan itseäni: maistele ruokaa, pureskele hyvin, syö hitaasti – ja ennen kaikkea nauti!

Laihduttamisesta laihtumiseen. Koen saavuttaneeni nyt tilanteen, missä en enää laihduta, vaan laihdun uuden syömiskäyttäytymiseni ansiosta. Laihdutusleikkaus on pakottanut minut muuttamaan syömiskäyttäytymiseni radikaalisti, mutta se on ollut yllättävän helppoa, sillä nälän tunne on kadonnut miltei kokonaan ja mahalaukkuni tilavuus on niin pieni, että sinne mahtuu noin kolmannes aikaisempien aterioiden koosta. Kalorimäärä on aika helppo pitää pienenä näiden tosiasioiden kanssa. Haastetta sen sijaan tuottaa riittävän proteiinimäärän syöminen ja veden juominen. Proteiinia pitää saada noin 60-80 g ja vettä pitäisi juoda noin 1,5 litraa päivässä. Yritän löytää itsestäni vesitissuttelijan, mikä vielä hakee muotoaan… Proteiinin saamisen helpottamiseksi yritän juoda piimää ja syödä proteiinipitoisia ruokia unohtamatta kuitenkaan kuituja ja hyviä hiilihydraatteja.

Entä herkuttelu ja alkoholi? Olenko siis jättänyt herkut kokonaan? Isänpäivänä söin pienen nokareen marenkikakkua ja ystäväni kanssa kahvitellessa nautiskelin pienen pallon jäätelöä. Makeaa ei kauheasti edes tee mieli, mutta olen päättänyt että minkään ruoka-aineen suhteen en ryhdy totaalikieltäytyjäksi ellei siltä jostain syystä tunnu. Tällä hetkellä erilaiset makeutusaineet tökkivät pahemman kerran eli en pysty juuri nyt syömään mitään missä on esimerkiksi aspartaamia tai muita vastaavia makeutusaineita. Viiniä olen juonut leikkauksen jälkeen muutaman lasin varovasti kuten ohjeissa on kehoitettu. En ole siis luopunut myöskään alkoholista.

Summa summarum. Kaikki on sujunut mielestäni ihan älyttömän hyvin – ja nyt kun olen taas töissä ja voin syödä periaatteessa kaikkea, niin alkaa tuntua siltä että minun uusi normaalini on nyt tässä. Ja se tuntuu oikein hyvältä. Vielä en tiedä mihin lukemiin painoni tippuu, sillä sen näyttää aika, mutta tavallaan koen että olen jo nyt tehnyt ihan valtavan elämänmuutoksen ja jos ja kun painoni laskee vielä vaikka noin 10-15 kiloa ja saan pidettyä pudotetut kilot pois niin olen onnistunut elämänmuutoksessani ihan täydellisesti!

Mistä puhun kun puhun uimisesta

Miten kaikki alkoi? Olin kaksivuotias, miltei kolme kun isäni osti meille äitini tietämättä kesämökin saaresta. Olen viettänyt kaikki elämäni kesät vuodesta 1975 mökillä. Kiljuin kolmetoistavuotiaana pää punaisena vanhemmilleni: ”Te ette ole vienyt minua mihinkään, ette ole vieneet mua edes Turun linnaan!” Yrittäjävanhemmilleni mökki oli keidas keskellä kiireistä kesää. Vajaan tunnin auto- ja venematkan päässä oli ihana meri ja Luvian saaristo.

Piisami voitti. Opin uimaan viisivuotiaana. Sitä ennen osasin jo liukua ja sukeltaa. Muistoissani en tehnyt oikeastaan mitään muuta kesäisin kuin uin mökillämme. Minulla oli uimaräpylät ja aika harvoin käytin käsiäni. Asetin ne tiukasti kylkiini ja etenin potkimalla, liukumalla ja sukeltelemalla. Silloin mökkimme läheisyydessä eleli vielä piisameita ja muistan kerran miten uin hetken aikaa rinnakkain piisamin kanssa. Siitä syntyi tarina, että Marjaana ui piisamin kanssa kilpaa. Piisami voitti. Muistan myös miten kesävieraat hämmästelivät uimataitoani.

Uimamaisteri. Kävin myös kotipaikkakuntani uimakoulut, joita järjestettiin alkukesällä. Suoritin uimakandidaattitutkinnon 7-vuotiaana ja 9-vuotiaana uimamaisteritutkinnon. Olin luokkani paras ja nopein uimari.

Kesätyö uimaopettajana. Ensimmäisiä varsinaisia työpaikkojani oli uimaopettajan pesti kotikuntani uimakoulussa. Olin siellä ainakin kahtena kesänä 16-17-vuotiaana. Kun tuli lukuloman ja ylioppilaskirjoitusten aika, aloitin aamuni klo 06.00 kolme kertaa viikossa uimalla hallissa. Se oli loistava tapa valmentautua kirjoituksiin ja opiskella. Muistan miten uinnin jälkeen istahdin isäni kanssa aamupalalle keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja politiikasta. Tämän jälkeen vetäydyin keho ja mieli viritettyinä kirjojen ääreen. Puolen päivän aikaan olin päivän urakkani tehnyt ja ryhdyin soittelemaan kavereille että mitäs kivaa tehtäisiin…!? Kirjoitukset menivät paremmin kuin koulumenestykseni antoi odottaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kiitos uimisen!

Ja sitten lopetin. Pääsin välivuoden jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon ja uiminen jäi. Kesät menivät miten menivät. Sitten syntyivät lapset. Esikoisen kanssa aloitimme vauvauinnin, mutta kuopuksen kohdalla kuvio jäi. Kunnes sitten erosin lasteni isän kanssa ja elämä veti kanveesiin. Aloitin jälleen uimisen. Silloinkin aamu-uintien muodossa. Vein pojat päiväkotiin ja menin uimaan ennen opetuksen alkamista. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään. Virhe. Poikien kanssa kuitenkin polskuttelimme altaassa, meressä ja veljeni lammessa. Kun Pekka poikineen tuli elämäämme, jatkoimme uintiretkien tekemistä silloin tällöin.

Uinti siivitti minut elämänmuutokseen. Sitten koitti syksy 2017 ja aloimme jälleen uida. Lapset olivat nuoria miehiä ja meillä oli mahdollisuus tehdä oikeastaan mitä vain vapaa-ajallamme. Ensin uimme 1-2 kertaa viikossa altaassa, sitten keväällä 2018 aloitimme avovesiuinnin, jota olemme jatkaneet tänä kesänä kolmatta kautta. Tätä kirjoittaessani tajuan miten merkittävä asia uiminen minulle on ja on ollut. Itse asiassa ne vuodet kun olen ollut uimatta aktiivisesti ja säännöllisesti ovat olleet vuosia, jotka ovat olleet jotenkin epäluonnollisia. Uinti on osa minua – se on minulle luontaista ja ominaista, helppoa. Olen täysin vakuuttunut että säännöllisen uimisen aloittaminen oli keskeinen elementti elämänmuutosprosessini onnistumisessa. Se antoi ryhtiä, energiaa ja tunteen että en ole vielä menetetty tapaus. Uimisessa ei tule hiki ja jäsenet eivä kipeydy. Ja uimisen jälkeen tulee aina tolkuttoman hyvä olo. Aluksi lähteminen oli yhtä helvettiä, mutta onneksi teimme sen yhdessä. Kun toinen meinasi antaa periksi, niin toinen tsemppasi. Jossain vaiheessa lähteminen ei ollutkaan enää vaikeaa.

Sinusta ei ole uimaan. Tuliko sinulle sellainen olo että niin just. Uinti ei todellakaan ole sinua varten. Äläpä hätäile. Mieheni tarina on aivan toisenlainen. Hän oli arka veden kanssa lapsena: hän ei todellakaan ole viettänyt lapsuuttaan pulikoimalla, vaan nippanappa oppi uinnin alkeet. Varsinaista uimataitoa hän ei saanut mukulana. Ensimmäisen pitkän suhteensa päätyttyä hän kuitenkin opetteli uimaan. Ikää miehellä oli yli 30 vuotta ja kunto ja taito eivät olleet hääppöiset, mutta uinti oli suhteellisen halpa ja kätevä liikuntamuoto – ja pragmaattisena miehenä hän ajatteli myös että uimataito olisi hyvä omata. Perheellisenä miehenä hän kävi polsikmassa myös silloin tällöin lastensa kanssa, mitä siis jatkoimme kun yhdistimme elämämme 2009. Kunnes tuli syksy 2017 ja hänkin aloitti uimisen.

Ja nyt me uimme yhdessä. Altaassa, meressä ja joskus järvissä. Uinti on nyt osa meidän molempien elämää ja se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. Elämänmuutokseni edetessä tiedän että tavoitteeni nousevat. Kestävyyteni ei edelleenkään ole kummoinen, siksi uimme suhteellisen lyhyttä matkaa. Mieheni ei juurikaan pysty uimaan vapaa uintia – ja se tekee meistä tällä hetkellä aika erilaisia uimareita. Meillä molemmilla on paljon opittavaa ja koettavaa. Haluan uida pitempiä matkoja ja erilaisissa paikoissa. Tekniikkani on itse opeteltu – olisi hienoa saada lisäoppia joltakulta ammattilaiselta. Seuraan Johanna Vuoksenmaan Instagramia j.vuoksenmaa, missä uiminen eri luonnonvesissä on keskiössä – ja haaveilen tulevista uintiretkistämme erilaisissa vesistöissä. Ja uudesta märkäpuvusta. Ja kestävästä ja vahvasta kropasta…

Lomalla – kaikesta

Tänään on 1. päivä heinäkuuta ja nyt voin sanoa olevani aivan täysin lomalla. Kaikesta. Töistä, kotitöistä, laihduttamisesta, elämänmuutoksesta, tulevaisuuden suunnittelemisesta jne. Tällä pienellä mökillä Luvian saariston isoimmassa saaressa on sellainen vaikutus minuun. Ja miehelläni. Nämä kaksi asiaa maadoittavat levottoman mieleni – ja hellitän.

Katselemme lahdellamme elävää runsasta linnustoa, puuhastalemme kaikenlaista pientā: eilen pesin muutaman maton, pullotin kombuchan ja Pekka leipoo tänään ruisleipää. Juuri nyt olemme aivan kahdestaan, mutta ensi viikonloppuna tulee kesän ensimmäiset vieraat. Olemme laittaneet vähän paikkoja kuntoon vieraita varten, eilen kävi sähköasentaja – viikonlopun menukin alkaa olla selvillä…

Mutta juuri nyt kuuntelen Carole Kingin Tapestery -albumia vuodelta 1971 ja pötkötän pikkuruisessa makkarissamme samalla kun kirjoitan tätä tekstiä. Mieleni on rento ja levännyt. Niin ihana tunne. Takana on melkoinen puoli vuotta: elämänmuutoksen aloittaminen, ene-dieetti ja korona-kevät etätöineen. Syksy tuo tullessaan lihavuusleikkauksen myötä valtavia muutoksia, mutta juuri nyt tässä hetkessä kun Carole laulaa kuulokkeissani menneellä ja tulevalla ei ole mitään väliä – on vain tämä hetki ja ihana rentouden tunne.

Tänään on myös uintipäivä. Meriveden lämpötila ehti käydä jo 22 asteessa ja lauantaina uimmekin jo ilman märkäpukuja. Tänään kuitenkin sonnustaudutaan taas märkiksiin ennen kuin sukelletaan meren syleilyyn. Olen niin onnellinen että saan viettää lomaä tässä paikassa. Niin kuin kaikkina näinä kesinä vuodesta 1975.

Uusi minä

Prosessistani on nyt suurin piirtein 1/4 osa edetty. Moni asia on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Kehoni on ollut muutoksen kourissa, mutta myös tavat – ja minuus. Olen hyvästellyt monta rutiinia ja tapaa, jotka olivat vuosikymmenten aikana kovettuneet minuun. Ne oli ensin möyhennettävä ajatuksen tasolla ja sitten eliminoitava muuttamalla omia toimintatapoja. Olen tullut myös siihen tulokseen, että minulla ei ollut enää mitään syytä pitää ylipainostani kiinni.

Seuraava askel on nyt selvillä. Aion pudottaa kesän aikana vielä muutaman kilon painoa, avovesiuida, joogata ja heilutella kahvakuulaa ja samalla odottaa kutsua kirurgin pakeille – ja leikkaukseen. Eilen sain nimittäin tietää, että olen jonossa lihavuusleikkaukseen. Vaikka olen aktiivisesti hakeutunut prosessiin, niin nyt kun asia on jo näinkin pitkällä, niin pienen myllerryksen tieto teki. En epäröi päätöstäni, mutta tietoisuus siitä että prosessi jatkuu – teki asiasta konkreettisemman. Minusta tulee vielä pienempi kuin nyt. Tutkimusten mukaan leikkauksen myötä paino tippuu noin 30-40 kg. Painoin ylioppilaskeväänäni 73 kiloa, joten jonnekin niihin lukemiin minun pitäisi päätyä.

Moni on kysynyt että miksi menen leikkaukseen kun painoni on pudonnut jo niin paljon. Syitä on monia. Tutkimusten mukaan lihavuusleikkaus on yksi parhaita keinoja saada paino pysymään poissa. Olen jojoillut elämässäni kymmenien kilojen välillä, kymmenien vuosien ajan ja se on epäterveellistä ja raskasta niin kehon kuin psyykkeenkin näkökulmasta. Kun lähdin tälle matkalle – lähtokohtani oli että tämä on viimeinen kerta tässä elämässä kun laihdutan. Leikkaus on yksi keino varmistua että näin todellakin on. Lihavuusleikkauksessa tapahtuu muutakin kuin että vatsalaukku ohitetaan tai kavennetaan. Tutkimusten mukaan nimittäin leikkaus muuttaa myös suolistoa – ja aivoja. Lihominen on tietenkin mahdollista jos päätyy leikkauksen jälkeen kaikesta huolimatta kiskomaan runsain mitoin alkoholia ja hyvin energiapitoisia ruokia. En näe sellaisen oleva vaihtoehto minun kohdallani. Mutta suhtaudun asiaan kuitenkin vakavasti. Leikkaus ei ole ratkaisu, jos ei pysty sitoutumaan lopulliseen muutokseen. Lisäksi siis haluan päästä painon suhteen tilanteeseen, missä kilot eivät estä minulta mitään. Tällä hetkellä minun on edelleen vaikea kuvitella tanssivani tuntitolkulla tai laskettelevani vaativissa rinteissä – pitkistä uintimatkoista tai vaelluksista puhumattakaan.

Onneksi tämä uuden minän ja uuden elämän rakentaminen ei ole tapahtunut yhdessä yössä, vaan olen saanut hiljalleen rakentaa uusia juttuja. Ja saan tehdä niin jatkossakin. Toiveeni on että pääsen leikkaukseen syksyllä, mutta tilanne selvinnee minulle lähikuukausien aikana. Tutkimusten mukaan painoa tippuu leikkauksen jälkeen parin vuoden ajan eli se tarkoittaisi sitä että paino olisi tasaantunut viisikymppisiini mennessä johonkin lukemaan. Siihen on kuitenkin niin tolkuttoman pitkä aika, että olen päättänyt keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja nauttia prosessista ja minän muutoksesta. Ja tosiasiahan on se että ydinminä ja persoonani ei muutu mihinkään. Ja hyvä niin. Sillä tykkään itsestäni varsin paljon.

Kuva: Eeva Meusel

Miksi juuri nyt?

Kirsikanpuun kukkia Roomassa keväällä 2016.

Jos se ois helpoo, niin oisin tehnyt sen jo… Motivaatio on äärimmäisen kiinnostava aihe, mitä joudun pohdiskelemaan omassa opettajan ammatissani todella paljon, mutta paljon olen asiaa pyöritellyt myös henkilökohtaisessa elämässäni. Miten monta kertaa olen itkenyt, raivonnut ja tyynen rauhallisesti suhtautunut siihen tosiasiaan, että tahtoa on, samoin tietoa, keinoja tiedossa, mutta motivaatio on vain loppunut? Joskus se on tapahtunut heti alkuunsa ja joskus olen jaksanut puskea useammankin kuukaudenkin läpi. Mutta aina jossain vaiheessa draivi on loppunut – ja elämänmuutos on lopahtanut ja vanhat tavat ovat vallanneet elämän.

Itsekuri on petosta. Monissa elämänmuutosta, laihduttamista ja ylipäätään muutosprosessia käsittelevissä kirjoissa puhutaan nykyisin siitä, miten itsekurilla ja pakottamalla muutoksen tekeminen ei yksinkertaisesti onnistu. Se on vaan liian raskasta. Voimat ehtyvät väkisinkin jossain vaiheessa, sitten alkaa lipsuminen, jonka jälkeen homma karkaa käsistä. Allekirjoitan tämän näkemyksen täysin. Tämä on myös asia, jota pyörittelen päässäni koko ajan tällä hetkellä. Tätä kuvioita en pysty hoitamaan olemalla itselleni ankara ja lyömällä rajoja itselleni. Tämä homma hoidetaan muilla keinoilla.

Selitysten mestari ja tekosyiden keksijä. Olen nyt selvinnyt muutosprosessiin lähtemisestä – eli aloittaminen on jo yksi kompastuskivi. Tähän vaiheeseen tyssäsi kuvioni kymmeniä kertoja. ”Mañana!” Edesmennyt isäni sanoi leikillään että nimekseni olisikin pitänyt antaa Mañana, joka on espanjaa ja tarkoittaa huomenna. Kun minulta pyydettin teininä ja nuorena aikuisena palveluksia tai osallistumista kotitöihin, niin sanoin aina ensimmäiseksi että teen sen huomenna. Aina oli joku hyvä kirja kesken, tv-sarja alkamassa tai treffit kaverin kanssa sovittuna. Tämä homma on toistunut usein elämänmuutoksen aloittamisen kanssa. Aina on ollut jokin hyvä tekosyy: stressi, juhlat, yleinen vitutus, liikaa muuta ajateltavaa ja niin edelleen. Olen ollut myös mestari keksimään kaikkea muuta tekemistä esim. opiskelua, matkustamista, harrastamista ja sisustusprojekteja. Mutta tällä kertaa aloittaminen siis onnistui. Marraskuun alussa se alkoi. Elämänmuutos.

Rehellisyys maan perii. Seuraava vaihe oli tehdä pieniä muutoksia ruokavaliossa, mutta ennen kaikkea prosessoida ja pyöritellä asiaa. Päätin olla täysin rehellinen itselleni – ja muille. Tällä kertaa en keksi tekosyitä, enkä sorru selittelyihin. Päätin ottaa vastuun prosessistani. Olen oman onneni seppä. Pohdiskelin tietysti myös mitä muutos tarkoittaa perheen, parisuhteen, työn ja kaiken muun kannalta? Mistä luovun – ja mitä tulen saamaan tilalle? Jouluna jätin alkoholin pois – tipaton vuosi sopi tähän kohtaan oikein hyvin. Ja se on ollutkin yllättävän helppoa. Tammikuussa tiukensin tahtia ja panostin hyviin hiilareihin ja ylipäätään terveelliseen ruokaan. Mutta toisaalta kävimme myös herkuttelemassa mieheni kanssa esim. blinejä – kun kerran vielä voin. Tammikuun lopussa alkoi painonhallintaryhmä ja erittäin niukkaenergiaisen dieetin aloitin 1. helmikuuta. Sillä setillä mentiin 10 viikkoa ja kirjoitinkin tuosta ajasta oman postauksensa.

Kohti uutta ruokavaliota. Nyt on menossa ns. siirtymävaihe. Syön päivittäin kaksi ateriakorvikepussia sekä kolme ateriaa. Satasairaalan ohjeistus on että tällä tavoin mennään viikko, mutta suunnittelen jatkavani tätä n. 1000 kalorin settiä kaksi viikkoa. Se nimittäin tuntuu nyt ihan hyvältä ja painokin tuntuu tippuvan. Katsotaan miten homma etenee… Olen päättänyt antaa itseni tehdä asioita siten, että ne tuntuvat hyviltä – minun mielestäni. Tällä hetkellä syöminen on ihanaa ja etsiskelen kaikkia mahtavia reseptejä, missä on paljon kasviksia, juureksia, yrttejä – värejä ja makuja. Teen kauppalistoja ja suunnittelen aterioita yhdessä muiden perheen jäsenten kanssa. Nautin ihan selvästi ruokamatkastani. Muu matkustaminen ei tietysti juuri nyt onnistuisikaan,

Niin – miksi nyt? Otsikkoni kysymys kuului miksi juuri nyt? Miksi muutos näyttää nyt onnistuvan? Se on tolkuttoman monen asian summa. Mutta keskeisimpiä syitä olivat reilu vuosi sitten kokemani lievä työuupumus, lähipiirin syvä huoli terveydestäni, työteveyslääkärin asiallinen ja kannustava asenne, terapia, viidenkymmenen ikävuoden lähestyminen, raadollinen rehellisyys itselleni, lukemattomat yritykset (olin oppinut asioita jokaisen yriyksen kautta), onnellinen, avoin ja kestävä parisuhde ja yksinkertaisesti se, että nyt minulla on aikaa – ja päätin myös käyttää tuon ajan elämänmuutoksen toteuttamiseen, enkä haalinut itselleni muuta projektia (vaikka mieli teki). En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta juuri nyt tuntuu ihan älyttömän hyvältä. Tunnen itseni rauhalliseksi ja vahvaksi. Niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Tähän oloon sopii erityisen hyvin mieheni inhoama trendisana: voimaantunut. Tunnen itseni voimaantuneeksi. Ja se tuntuu ihan älyttömän mageelta! Minulla on juuri sellainen fiilis kuin voittajalla on. Se kuulostaa ihan tolkuttoman naivilta ja kliseiseltä – mutta en anna sen häiritä. Tämä on melkein vastaava tunne kuin se kun 12 vuotta sitten tapasin mieheni ja rakastuin palavasti. Wuhuu!!!

Marjaana Mi

Mistä tulee Mi? Mi on solmisaatiossa duuriasteikon kolmas sävel. Muistathan musikaalielokuvan The Sound of Musicin ja do, re, mi -rallatuksen? Wikipedian mukaan Mi on myös myös 1000-luvulla eläneen eksentrikon, taidemaalarin, runoilijan ja kalligrafin etunimi, Fu on hänen sukunimensä. Mi on tietysti myös runoudessa käytetty sananlyhennys mikä-sanasta. Ja on Millä muutamia muitakin merkityksiä, jotka eivät olleet mielestäni ollenkaan kiinnostavia. Koen soivani duurissa ihmisenä, vaikka muusikilllinen lahjakkuus on kiertänytkin minut kaukaa. Olen myös sielultani taiteilija. Haluan luoda asioita: kuvia, tekstejä, vaatteita, ruokaa, puutarhaa, sisustuksia jne. Näistä tarpeista syntyi myös tämä blogi.

Äidinkieli ja isän nimi. Ja tietenkin Mi on myös lyhennys sukunimestäni Mitikka. Mitikka on taas karjalainen hellyttely-muoto venäläisestä miehen nimestä ”Dimitri”. Isäni suku on Karjalasta Vahvialan pitäjästä ja onpa siellä ainakin aikanaan ollut myös Mitikka-niminen kylä. Olen siis pitänyt läpi vuosikymmenten ja avioliittojen isäni nimen. Joskus joku sanoi että äidinkieli ja isän nimi – niistä kannattaa pitää kiinni. Minä olen totellut.

Miksi blogi? Blogin taustalla on siis syvä tarve luoda asioita, mutta myös iso elämänmuutos, jota jo hieman viime postauksessa avasinkin. Viidenkympin rajapyykki lähenee kuukausi kuukaudelta ja päätin ottaa sen vastaan uudenlaisessa olomuodossa. Olen siis tavallaan luomassa myös itseäni uudelleen – ja se vasta onkin monimutkainen luova prosessi. Tämän blogin tarkoitus on siis dokumentoida muutostani, mutta myös jäsentää tätä ameebamaista liikehdintää, mitä tapahtuu sisälläni ja ympärilläni uuden minän äärellä.

Kuka on Marjaana Mi? Olen 48 vuotta vanha satakuntalainen nainen, jonka jalat ovat tukevasti alavien peltojen savimaassa, mutta pää pilvissä. Minulla on ihana aviomies, jonka kanssa kirjoitimme muutama vuosi sitten parisuhdeblogia nimeltä Flirttimaisteri ja trubaduuri. Minulla on myös neljä täysi-ikäistä poikaa, kaksi omaa ja kaksi bonusta, mutta heidät olen luvannut jättää rauhaan tämän projektin yhteydessä – mutta joiden merkitys elämässäni on valtava. Olen siviiliammatiltani äidinkielen opettaja amiksessa, mutta olen opiskellut myös valokuvaajaksi. Meillä on kolme kotia: iso kivitalo Satakunnassa, pikkuruinen mökki Luvian saaristossa ja kaupunkikoti mieheni töiden vuoksi Turussa. Tylsistyn helposti, olen perusluonteeltani kärsimätön hedonisti, jonka lasi ei ole puoliksi tyhjä – eikä täysi – se läikkyy yli. Inhoan lähtökohtaisesti rutiineja. Pitkäjänteisyys ei todellakaan ole ydinosaamisaluettani. Miten ihmessä näillä ominaisuuksilla varustettu nainen siis onnistuu laihduttamaan miltei 20 kiloa viidessä kuukaudessa? Siitä saatte lukea kohta lisää…

Kuva: Eeva Meusel

Voi vittu!

Jollain kaikki on aloitettava. Nyt on ihan pakko aloittaa tämä blogi kunnon voimasanalla, ja koska tuo yllä oleva kaamea fraasi pulpahtaa suustani kaikkein useimmin niin siinä se nyt on.

Muutoksen äärellä. Kun kävelin aika tarkkaan viisi kuukautta sitten Satasairaalan sisätautipoliklinikan ovesta sisään niin en kyllä mitenkään arvannut minkälainen loppusyksy ja kevät minulla olisi edessä. Tähän kuoroon voivat tietenkin liittyä lähes kaikki Telluksen asukkaat koronan vuoksi, mutta koska tämä blogini pyörii minun ympärilläni niin keskityn avaamaan minun myllerrystäni.

Lähete lihavuusleikkaukseen. Minut oli kutsuttu sairaalaan työterveyslääkäriltä saamani lihavuusleikkauslähetteen vuoksi. Olin keskustellut asiasta jo aikaisemmin keväällä työterveyslääkärin kanssa ja antanut itselleni aikaa kesän yli sulatella asiaa. Elokuussa työterveyslääkäri sitten kirjoitti lähetteen ja prosessi jatkui lääkärikäynnillä lokakuun lopussa. Tällöin painoin 129,5 kiloa ja olin jokseenkin epätoivoinen.

Lääkärin juttusilla. Lääkärin luona pohdin ääneen ruokapäiväkirjan kanssa syömis- ja juomistottumuksiani, kerroin lukemattomista yrityksistäni pudottaa painoa ja monista muistakin asioista. Lääkäri kirjoitti hoitosuunnitelmaani näin: ”Kerrottu lihavuuskirurgian hoitopolusta ja painonhallintaryhmästä ja annettu tästä esitteet. Itse jonkin verran jo hankkinut tietoa lihavuuskirurgiasta. Kenellekään lähituttavalle leikkausta ei ole tehty. Kokee, että on kyllästynyt nyt ylipainoon ja konservatiivisin keinoin itse ei ole pysyvää painonlaskua saavuttanut. Keskusteltu alkoholin käytöstä. Nyt alkoholin käyttö kuvautuu melko suurena ja nyt alkoholin käytön riskiraja jo ylittyy. Jotta leikkaukseen voitaisiin edetä, on alkoholin käyttö minimoitava, mielellään alkoholia ei tulisi lainkaan käyttää. Kehotettu tämän osalta tarvittaessa työterveyshuollon tai A-klinikan puoleen. Tällä hetkellä varsinaista alkoholiriippuvuutta ei tunnista, kokee kykenevänsä itsenäisesti alkoholin käyttöä vähentämään. Varataan nyt maaliskuulle käynti tänne lääkärin vastaanotolle. Arvioidaan tuolloin alkoholin käyttöä ja miten painonhallinta edennyt.”

Alkoholin suurkuluttaja? Onnekseni en ole mikään Oma kanta -palvelun aktiivikäyttäjä ja luin tämän suunnitelman vasta noin viikko sitten. Lääkäri ei todellakaan puhunut minulle A-klinikasta ja sanoin käyttäväni runsaimillaan viikon aikan 16 annosta viiniä – lähinnä tarkoitin siis lomaviikkoja. Mielestäni lääkäri oli tehnyt mielenkiintoisia päätelmiä. Mutta sellaista sattuu. Joka tapauksessa sain tuolloin lokakuun lopussa tiedon, että pääsen halutessani Satasairaalan painohallintaryhmään, joka alkaisi tammikuun lopussa – ja ymmärtääkseni lihavuusleikkaus olisi jossain vaiheessa mahdollinen.

Elämänmuutos käyntiin. Aloitin siis elämänmuutokseni tuolloin lokakuun lopussa. Marraskuun pimeys oli edessäni, mutta jollain tavoin näin valoa tunnelin päässä. Koin että jokin valtava painolasti katosi harteiltani kun sisäistin, että ylipainolleni on jotakin tehtävissä. Oikeasti.

Nopeat hiilarit pienemmälle ja annoskokoja maltillisemmiksi. Tein pieniä muutoksia ruokavaliooni aivan heti. Jätin höttöhiilarit pois ja pienensin annoskokoja – muuten pyrin syömään suhteellisen normaalisti. Olin jo tällöin harrastanut kuntouintia 1,5 vuoden ajan kaksi kertaa viikossa, joten luonnollisesti jatkoin tätä rutiinia. Näillä muutoksilla menin jouluun saakka. Painoa tippui kolmisen kiloa.

Alkoholi jäi pois. Loppusyksyn aikana tein myös päätöksen että jätän alkoholin pois elämästäni noin vuodeksi. Viimeisen viinilasillisen kumosin joulupäivänä (huom. tällöin en siis vielä tiennyt että lääkäri oli pohdintojeni perusteella luokitellut minut A-klinikkaa tarvitsevaksi riskikäyttäjäksi). Tein päätöksen siis sillä perusteella että koin että minun on tehtävä asioita toisin, jotta tällä kertaa elämänmuutokseni onnistuisi. Alkoholissa on kaloreita ja hiprakassa tulee helposti syötyä enemmän kuin muuten. Koin että viinin pois jättäminen tehostaisi onnistumistani. Sillä – voi vittu – tällä kertaa olin päättänyt todellakin onnistua!!!