Uusia unelmia

Muutama vuosi sitten vietimme ystävien kanssa iltaa meidän mökillä ja joku keksi ehdottaa unelmakierrosta. Jokainen kertoi vuorollaan oman unelmansa. Kun vuoroni tuli en osannut sanoa muuta kuin että olisi ihanaa jos vallitsisi ”status quo” eli asiat pysyisivät kutakuinkin ennallaan. Tilanne oli minulle aivan uusi – muistikirjani olivat pursunneet aikaisemmin tavoitteita ja unelmia, mutta niin vain oli käynyt, että unelma toisensa jälkeen oli toteutunut – tai kadonnut. Minulla ei ollut enää unelmia.

Kun vuosi sitten aloitin elämänmuutoksen ja kuukausien kuluessa huomasin että hommahan sujuu, niin tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Kilot sulivat vartalosta ja askel keveni. Aloin uskaltaa unelmoida pienemmästä minästä. Ja sen suomista uusista mahdollisuuksista.

Huomenna menen leikkaukseen, jonka avulla pääsen toivottavasti uudelle tasolle. Kiloja karisee entisestään ja jos kaikki sujuu hyvin, niin puolen vuoden kuluttua ylipaino ei enää estä, eikä hidasta mitään. Viime viikkoina ja päivinä olen alkanut taas unelmoida. Haluan uida Jäämeressä – ja Atlantissa. Haluan nousta oman lihasvoimani ansiosta tunturin laelle ja hiihtää 25 kilometriä – miksei enemmänkin. Haluan pukeutua juuri siten kuin minusta tuntuu. Unelmoin usean päivän vaelluksista ja pitkistä uintiretkistä luonnon vesissä. Hassua miten en muista unelmoineeni vastaavista asioista aikaisemmin.

Ihmisen mieli on erikoinen järjestelmä. Kun olin 130-kiloinen pienten lasten äiti unelmoin ihanasta uudesta kodista ja omasta rauhasta. Kun olin 120-kiloinen sinkkuäiti unelmoin sielunkumppanin löytämisestä ja matkustelusta. Kohta viisikymppisenä naisena huomaan unelmoivani liikkumisen tuomista elämyksistä ja kokemuksista. Ajatus siitä että voisimme yhdessä mieheni kanssa kivuta kevätauringossa tunturin laelle on huumaava! Olen todellakin unelmoinut itseni kokoisia unelmia. 120-130-kiloinen ei haaveile uivansa kilometrien matkoja. Tai en ainakaan minä unelmoinut.

Tuskin maltan odottaa että pääsen toteuttamaan uusia unelmiani!

Advertisement

Mistä puhun kun puhun uimisesta

Miten kaikki alkoi? Olin kaksivuotias, miltei kolme kun isäni osti meille äitini tietämättä kesämökin saaresta. Olen viettänyt kaikki elämäni kesät vuodesta 1975 mökillä. Kiljuin kolmetoistavuotiaana pää punaisena vanhemmilleni: ”Te ette ole vienyt minua mihinkään, ette ole vieneet mua edes Turun linnaan!” Yrittäjävanhemmilleni mökki oli keidas keskellä kiireistä kesää. Vajaan tunnin auto- ja venematkan päässä oli ihana meri ja Luvian saaristo.

Piisami voitti. Opin uimaan viisivuotiaana. Sitä ennen osasin jo liukua ja sukeltaa. Muistoissani en tehnyt oikeastaan mitään muuta kesäisin kuin uin mökillämme. Minulla oli uimaräpylät ja aika harvoin käytin käsiäni. Asetin ne tiukasti kylkiini ja etenin potkimalla, liukumalla ja sukeltelemalla. Silloin mökkimme läheisyydessä eleli vielä piisameita ja muistan kerran miten uin hetken aikaa rinnakkain piisamin kanssa. Siitä syntyi tarina, että Marjaana ui piisamin kanssa kilpaa. Piisami voitti. Muistan myös miten kesävieraat hämmästelivät uimataitoani.

Uimamaisteri. Kävin myös kotipaikkakuntani uimakoulut, joita järjestettiin alkukesällä. Suoritin uimakandidaattitutkinnon 7-vuotiaana ja 9-vuotiaana uimamaisteritutkinnon. Olin luokkani paras ja nopein uimari.

Kesätyö uimaopettajana. Ensimmäisiä varsinaisia työpaikkojani oli uimaopettajan pesti kotikuntani uimakoulussa. Olin siellä ainakin kahtena kesänä 16-17-vuotiaana. Kun tuli lukuloman ja ylioppilaskirjoitusten aika, aloitin aamuni klo 06.00 kolme kertaa viikossa uimalla hallissa. Se oli loistava tapa valmentautua kirjoituksiin ja opiskella. Muistan miten uinnin jälkeen istahdin isäni kanssa aamupalalle keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja politiikasta. Tämän jälkeen vetäydyin keho ja mieli viritettyinä kirjojen ääreen. Puolen päivän aikaan olin päivän urakkani tehnyt ja ryhdyin soittelemaan kavereille että mitäs kivaa tehtäisiin…!? Kirjoitukset menivät paremmin kuin koulumenestykseni antoi odottaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kiitos uimisen!

Ja sitten lopetin. Pääsin välivuoden jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon ja uiminen jäi. Kesät menivät miten menivät. Sitten syntyivät lapset. Esikoisen kanssa aloitimme vauvauinnin, mutta kuopuksen kohdalla kuvio jäi. Kunnes sitten erosin lasteni isän kanssa ja elämä veti kanveesiin. Aloitin jälleen uimisen. Silloinkin aamu-uintien muodossa. Vein pojat päiväkotiin ja menin uimaan ennen opetuksen alkamista. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään. Virhe. Poikien kanssa kuitenkin polskuttelimme altaassa, meressä ja veljeni lammessa. Kun Pekka poikineen tuli elämäämme, jatkoimme uintiretkien tekemistä silloin tällöin.

Uinti siivitti minut elämänmuutokseen. Sitten koitti syksy 2017 ja aloimme jälleen uida. Lapset olivat nuoria miehiä ja meillä oli mahdollisuus tehdä oikeastaan mitä vain vapaa-ajallamme. Ensin uimme 1-2 kertaa viikossa altaassa, sitten keväällä 2018 aloitimme avovesiuinnin, jota olemme jatkaneet tänä kesänä kolmatta kautta. Tätä kirjoittaessani tajuan miten merkittävä asia uiminen minulle on ja on ollut. Itse asiassa ne vuodet kun olen ollut uimatta aktiivisesti ja säännöllisesti ovat olleet vuosia, jotka ovat olleet jotenkin epäluonnollisia. Uinti on osa minua – se on minulle luontaista ja ominaista, helppoa. Olen täysin vakuuttunut että säännöllisen uimisen aloittaminen oli keskeinen elementti elämänmuutosprosessini onnistumisessa. Se antoi ryhtiä, energiaa ja tunteen että en ole vielä menetetty tapaus. Uimisessa ei tule hiki ja jäsenet eivä kipeydy. Ja uimisen jälkeen tulee aina tolkuttoman hyvä olo. Aluksi lähteminen oli yhtä helvettiä, mutta onneksi teimme sen yhdessä. Kun toinen meinasi antaa periksi, niin toinen tsemppasi. Jossain vaiheessa lähteminen ei ollutkaan enää vaikeaa.

Sinusta ei ole uimaan. Tuliko sinulle sellainen olo että niin just. Uinti ei todellakaan ole sinua varten. Äläpä hätäile. Mieheni tarina on aivan toisenlainen. Hän oli arka veden kanssa lapsena: hän ei todellakaan ole viettänyt lapsuuttaan pulikoimalla, vaan nippanappa oppi uinnin alkeet. Varsinaista uimataitoa hän ei saanut mukulana. Ensimmäisen pitkän suhteensa päätyttyä hän kuitenkin opetteli uimaan. Ikää miehellä oli yli 30 vuotta ja kunto ja taito eivät olleet hääppöiset, mutta uinti oli suhteellisen halpa ja kätevä liikuntamuoto – ja pragmaattisena miehenä hän ajatteli myös että uimataito olisi hyvä omata. Perheellisenä miehenä hän kävi polsikmassa myös silloin tällöin lastensa kanssa, mitä siis jatkoimme kun yhdistimme elämämme 2009. Kunnes tuli syksy 2017 ja hänkin aloitti uimisen.

Ja nyt me uimme yhdessä. Altaassa, meressä ja joskus järvissä. Uinti on nyt osa meidän molempien elämää ja se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. Elämänmuutokseni edetessä tiedän että tavoitteeni nousevat. Kestävyyteni ei edelleenkään ole kummoinen, siksi uimme suhteellisen lyhyttä matkaa. Mieheni ei juurikaan pysty uimaan vapaa uintia – ja se tekee meistä tällä hetkellä aika erilaisia uimareita. Meillä molemmilla on paljon opittavaa ja koettavaa. Haluan uida pitempiä matkoja ja erilaisissa paikoissa. Tekniikkani on itse opeteltu – olisi hienoa saada lisäoppia joltakulta ammattilaiselta. Seuraan Johanna Vuoksenmaan Instagramia j.vuoksenmaa, missä uiminen eri luonnonvesissä on keskiössä – ja haaveilen tulevista uintiretkistämme erilaisissa vesistöissä. Ja uudesta märkäpuvusta. Ja kestävästä ja vahvasta kropasta…

Välitilassa

Loma alkoi virallisesti tänään ja noin viikko sitten tuli tieto että jono lihavuusleikkaukseen on 1-4 kk. Eli voi olla että leikkaus on heinäkuussa mutta viimeistään lokakuussa. Koen olevani jonkinlaisessa välitilassa. Tällä hetkellä en laihduta aktiivisesti, mutta pyrin pitämään kiinni uudesta syömiskäyttäytymisestäni. Jos paino tippuu, niin hyvä ja jos paino pysyy samassa, niin hyvä sekin. Painonnousun pyrin pitämään poissa.

Tieto siitä että leikkaus on tapahtumassa aikataululla x tekee tietysti elämästä jonkinasteista odottamista. En koe että ajattelisin leikkausta koko ajan, mutta väkisinkin ajatukset aina välillä menevät siihen. Sekä pää että kroppa ovat välitilassa. Kun joku kommentoi laihtumistani (kyllä – ihmiset ovat sanoneet laihtumisestani, mutta vain pelkästään mukavia asioita, enkä myöskään ole niistä pahastunut – päinvastoin) niin kiirehdin sanomaan että puolivälissä ollaan… Osa vaatteista on liian isoja, jotkut edelleen pieniä ja osa muuten vain epäsopivia, mutta on turha ostaa mitään tähän kehoon, koska se on…. välitilassa.

Yritän miettiä tulevia, mutta turhaudun nopeasti. Sekä korona että elämänmuutosprosessini ovat vieneet pohjan lähitulevaisuuden suunnitelmilta. Turhautuminen on ärsyttävää, odottaminen on ärsyttävää ja epätietoisuus vasta ärsyttävää onkin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä viihdyttämään itseään pienillä asioilla: mökkeilyllä, puutarhan laittamisella, kirpputorien koluamisella, lukemisella, pienillä tuunausprojekteilla ja unelmoimisella. Yritän suunnata ajatukset yli lähitulevaisuuden ja miettiä asioita jotka ovatkin vähän kauempana: viisikymmentävuotisjuhliani, matkustamishaaveita, unelmagarderobia jne.

Tiedän että myöhemmin en tule muistamaan tätä aikaa mitenkään erityisellä tavalla. Niin käy ylipäätään elämän eri tilanteille ja ajanjaksoille, varsinkin hetkille jotka eivät ole erityisen kimmaltavia tai himmeitä. Minulla on kaiken keskeneräisyyden keskellä ihan hyvä olla. Loma tekee hyvää. Olen iloinen saavutuksistani ja riemuitsen muutoksestani. Ja tuskin maltan odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Uusi minä

Prosessistani on nyt suurin piirtein 1/4 osa edetty. Moni asia on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Kehoni on ollut muutoksen kourissa, mutta myös tavat – ja minuus. Olen hyvästellyt monta rutiinia ja tapaa, jotka olivat vuosikymmenten aikana kovettuneet minuun. Ne oli ensin möyhennettävä ajatuksen tasolla ja sitten eliminoitava muuttamalla omia toimintatapoja. Olen tullut myös siihen tulokseen, että minulla ei ollut enää mitään syytä pitää ylipainostani kiinni.

Seuraava askel on nyt selvillä. Aion pudottaa kesän aikana vielä muutaman kilon painoa, avovesiuida, joogata ja heilutella kahvakuulaa ja samalla odottaa kutsua kirurgin pakeille – ja leikkaukseen. Eilen sain nimittäin tietää, että olen jonossa lihavuusleikkaukseen. Vaikka olen aktiivisesti hakeutunut prosessiin, niin nyt kun asia on jo näinkin pitkällä, niin pienen myllerryksen tieto teki. En epäröi päätöstäni, mutta tietoisuus siitä että prosessi jatkuu – teki asiasta konkreettisemman. Minusta tulee vielä pienempi kuin nyt. Tutkimusten mukaan leikkauksen myötä paino tippuu noin 30-40 kg. Painoin ylioppilaskeväänäni 73 kiloa, joten jonnekin niihin lukemiin minun pitäisi päätyä.

Moni on kysynyt että miksi menen leikkaukseen kun painoni on pudonnut jo niin paljon. Syitä on monia. Tutkimusten mukaan lihavuusleikkaus on yksi parhaita keinoja saada paino pysymään poissa. Olen jojoillut elämässäni kymmenien kilojen välillä, kymmenien vuosien ajan ja se on epäterveellistä ja raskasta niin kehon kuin psyykkeenkin näkökulmasta. Kun lähdin tälle matkalle – lähtokohtani oli että tämä on viimeinen kerta tässä elämässä kun laihdutan. Leikkaus on yksi keino varmistua että näin todellakin on. Lihavuusleikkauksessa tapahtuu muutakin kuin että vatsalaukku ohitetaan tai kavennetaan. Tutkimusten mukaan nimittäin leikkaus muuttaa myös suolistoa – ja aivoja. Lihominen on tietenkin mahdollista jos päätyy leikkauksen jälkeen kaikesta huolimatta kiskomaan runsain mitoin alkoholia ja hyvin energiapitoisia ruokia. En näe sellaisen oleva vaihtoehto minun kohdallani. Mutta suhtaudun asiaan kuitenkin vakavasti. Leikkaus ei ole ratkaisu, jos ei pysty sitoutumaan lopulliseen muutokseen. Lisäksi siis haluan päästä painon suhteen tilanteeseen, missä kilot eivät estä minulta mitään. Tällä hetkellä minun on edelleen vaikea kuvitella tanssivani tuntitolkulla tai laskettelevani vaativissa rinteissä – pitkistä uintimatkoista tai vaelluksista puhumattakaan.

Onneksi tämä uuden minän ja uuden elämän rakentaminen ei ole tapahtunut yhdessä yössä, vaan olen saanut hiljalleen rakentaa uusia juttuja. Ja saan tehdä niin jatkossakin. Toiveeni on että pääsen leikkaukseen syksyllä, mutta tilanne selvinnee minulle lähikuukausien aikana. Tutkimusten mukaan painoa tippuu leikkauksen jälkeen parin vuoden ajan eli se tarkoittaisi sitä että paino olisi tasaantunut viisikymppisiini mennessä johonkin lukemaan. Siihen on kuitenkin niin tolkuttoman pitkä aika, että olen päättänyt keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja nauttia prosessista ja minän muutoksesta. Ja tosiasiahan on se että ydinminä ja persoonani ei muutu mihinkään. Ja hyvä niin. Sillä tykkään itsestäni varsin paljon.

Kuva: Eeva Meusel

Hoikka vai onnellinen?

Oletko sinä mieluummin hoikka vai onnellinen? Siitä on jo vuosia kun törmäsin tutkimukseen, jonka mukaan suurin osa naisista oli tutkimuksen mukaan mieluummin hoikkia kuin onnellisia. Yritin etsiä tutkimusta tähän viitteeksi, mitä en tietenkään nopeasti löytänyt. Ja periaatteessa sillä ei ole merkitystä onko asia tutkimiuksen mukaan esim. 75 prosentilla naisista niin. Merkitystä on sillä miten itse asiasta ajattelet. Tunnistani itsestäni ajattelun kaavan. Kun elin ilman parisuhdetta ja itsetunto oli maassa, niin aivan varmasti ajatuskulkuni eteni jotenkin niin, että jos en olisi ylipainoinen, niin minulla olisi aivan varmasti kumppani ja sitten olisin onnellinen. Jotenkin tällä järjellä ja ymmärryksellä on ihan älytöntä asettaa moiset asiat vaihtoehdoiksi toisilleen. Minä ainakin haluan olla terve, hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja onnellinen. Toisaalta olen ollut viimeiset 12 vuotta ylipainoinen, huonokuntoinen ja onnellinen.

Onnellisuuden tekijät. Ihmissuhteet ovat yksi keskeisin tekijä onnellisuuden monisäikeisessä kudelmassa ja koska tänään on tullut kuluneeksi 12 vuotta siitä kun uskaltauduin kirjoittamaan ja laittamaan julkiseksi match.comiin profiilitekstini kuvineen, jonka seurauksena rakastuin palavasti ja löysin sielunkumppanini, niin on jotenkin luontevaa ajatella onnellisuutta, parisuhdetta ja kehollisuutta. Mieheni kirjoitti tuntemuksistaan ylipainoiseen minään kuopatussa blogissamme näin, klik – ja tuntui jotenkin aivan ihanalta lukea nyt hänen näkemyksensä asiasta. Niinhän se oli ja on. Ylipaino ei ole ollut este onnellisuuden tunteelleni tai onnistuneelle parisuhteellemme.

Miksi sitten laihduttaa? Motiivi elämänmuutokseen on syntynyt ihan muusta tarpeesta kuin onnen tunteen metsästämisestä. Huomaan että motivaation syyt myös vaihtelevat. Toisena päivänä ajattelen saavuttavani energisyyttä ja liikkuvuutta ja toisena päivänä ulkonäköön liittyvät asiat ovat keskeisiä. Korona-virus on nostanut yhä enemmän pintaan myös terveyteen liittyvät asiat. Painoindeksini mukaan ylipainoni on tällä hetkellä vaikean ylipainon tasoa (lähtöpaino puolestaan oli sairaalloinen ylipaino). Olen siis riskiryhmäläinen ja viestit maailmalta kertovat karua kieltään. Ylipaino on selvästi negatiivinen asia jos korona iskee. Mutta koska olen tällä hetkellä perusterve, niin ajatukset pyörivät useimmiten arkisemmissa asioissa. Nautin suunnattomasti siitä että liikkuminen on nyt niin paljon helpompaa – ja huomaan myös haaveilevani liikuntaan liittyvistä asioista. Voisinko vielä seisoa tässä elämässäni päälläni, lasketella tukka liehuen alas tunturia, tehdä kunnon vaelluksen – tai heittää kärrynpyörän? Eniten kaipaan tällä hetkellä arkeeni ystävien tapaamista – ja uintia. Tottakai nuo liikunnalliset haaveasiat toisivat minulle onnen tunnetta tai ainakin ne lisäisivät endorfiinin erittymistä, mutta koen olevani onnellinen myös ilman niitä. Tärkeintä on kuitenkin rakastaa ja tulla rakastetuksi.