Kuukausi laihdutusleikkauksesta

Kuukauden saldo. Tänään tulee kuluneeksi kuukausi siitä kun minulle tehtiin mahalaukun pienennysleikkaus eli ns. sleeve-laihdutusleikkaus. Painoa minulta on tippunut neljän viikon aikana kuusi kiloa ja olen ihan älyttömän tyytyväinen niin tulokseen kuin omaan vointiinikin.

Sairausloma riitti toipumiseen. Sain kolmen ja puolen viikon sairausloman, jonka aikana toivuin täysin. Maanantaina aloitin työt ja tuntui hyvältä aloittaa arki uusine rutiineineen. Opetteluahan tämä vielä on, muttu tuntuu, että sain syömiseen liittyvät kuviot aika hyvin kasaan jo sairausloman aikana. Alussa väsymys hieman vaivasi, mutta ensimmäisen kerran olin kävelylenkillä leikkauksesta seuraavana päivänä ja kahden viikon jälkeen uin jo tuttuun tapaan kilometrin matkan. Laihdutusleikkaus tehdään tähystysleikkauksena ja viiden pienen haavan hakaset poistettiin kahdeksan päivän kuluttua leikkauksesta. Haavat paranivat todella hyvin – ja niistä on jäljellä hyvin pienet jäljet.

Syöminen leikkauksen jälkeen. Ensimmäisen viikon aikana leikkauksen jälkeen söin tai pikemminkin ehkä join kasvissosekeittoa, jota oli tukevoitettu sulatejuustolla, piimää, jukurttia, luumu- ja muita hedelmäsoseita, luulientä ja kaupan valmiita proteiinijuomia ja -rahkoja. Toisella viikolla menuhun tulivat lisäksi kanamuna, kala, äyriäiset, kasvissurvokset ja muut pehmeät ruuat. Kun kolme viikkoa oli kulunut söin ensimmäisen kerran näkkileipää hyvin pureskeltuna ja kokeilin myös ulkona syömistä. Muutaman kerran olen syönyt liian nopeasti tai nielaissut liian ison palan, jonka seurauksena ruoka on tullut ruokatorvesta ylös. Varsinaisesti en ole oksentanut eli vatsahapot eivät ole lähtenyt liikkeelle, vaan osa ruuasta on noussut ylös. Tätä on edeltänyt ensin ikävä tunne ruokatorvessa. Olo on sen verran ikävä, että pyrin keskittymään syödessäni olennaiseen ja komennan itseäni: maistele ruokaa, pureskele hyvin, syö hitaasti – ja ennen kaikkea nauti!

Laihduttamisesta laihtumiseen. Koen saavuttaneeni nyt tilanteen, missä en enää laihduta, vaan laihdun uuden syömiskäyttäytymiseni ansiosta. Laihdutusleikkaus on pakottanut minut muuttamaan syömiskäyttäytymiseni radikaalisti, mutta se on ollut yllättävän helppoa, sillä nälän tunne on kadonnut miltei kokonaan ja mahalaukkuni tilavuus on niin pieni, että sinne mahtuu noin kolmannes aikaisempien aterioiden koosta. Kalorimäärä on aika helppo pitää pienenä näiden tosiasioiden kanssa. Haastetta sen sijaan tuottaa riittävän proteiinimäärän syöminen ja veden juominen. Proteiinia pitää saada noin 60-80 g ja vettä pitäisi juoda noin 1,5 litraa päivässä. Yritän löytää itsestäni vesitissuttelijan, mikä vielä hakee muotoaan… Proteiinin saamisen helpottamiseksi yritän juoda piimää ja syödä proteiinipitoisia ruokia unohtamatta kuitenkaan kuituja ja hyviä hiilihydraatteja.

Entä herkuttelu ja alkoholi? Olenko siis jättänyt herkut kokonaan? Isänpäivänä söin pienen nokareen marenkikakkua ja ystäväni kanssa kahvitellessa nautiskelin pienen pallon jäätelöä. Makeaa ei kauheasti edes tee mieli, mutta olen päättänyt että minkään ruoka-aineen suhteen en ryhdy totaalikieltäytyjäksi ellei siltä jostain syystä tunnu. Tällä hetkellä erilaiset makeutusaineet tökkivät pahemman kerran eli en pysty juuri nyt syömään mitään missä on esimerkiksi aspartaamia tai muita vastaavia makeutusaineita. Viiniä olen juonut leikkauksen jälkeen muutaman lasin varovasti kuten ohjeissa on kehoitettu. En ole siis luopunut myöskään alkoholista.

Summa summarum. Kaikki on sujunut mielestäni ihan älyttömän hyvin – ja nyt kun olen taas töissä ja voin syödä periaatteessa kaikkea, niin alkaa tuntua siltä että minun uusi normaalini on nyt tässä. Ja se tuntuu oikein hyvältä. Vielä en tiedä mihin lukemiin painoni tippuu, sillä sen näyttää aika, mutta tavallaan koen että olen jo nyt tehnyt ihan valtavan elämänmuutoksen ja jos ja kun painoni laskee vielä vaikka noin 10-15 kiloa ja saan pidettyä pudotetut kilot pois niin olen onnistunut elämänmuutoksessani ihan täydellisesti!

Uusia unelmia

Muutama vuosi sitten vietimme ystävien kanssa iltaa meidän mökillä ja joku keksi ehdottaa unelmakierrosta. Jokainen kertoi vuorollaan oman unelmansa. Kun vuoroni tuli en osannut sanoa muuta kuin että olisi ihanaa jos vallitsisi ”status quo” eli asiat pysyisivät kutakuinkin ennallaan. Tilanne oli minulle aivan uusi – muistikirjani olivat pursunneet aikaisemmin tavoitteita ja unelmia, mutta niin vain oli käynyt, että unelma toisensa jälkeen oli toteutunut – tai kadonnut. Minulla ei ollut enää unelmia.

Kun vuosi sitten aloitin elämänmuutoksen ja kuukausien kuluessa huomasin että hommahan sujuu, niin tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Kilot sulivat vartalosta ja askel keveni. Aloin uskaltaa unelmoida pienemmästä minästä. Ja sen suomista uusista mahdollisuuksista.

Huomenna menen leikkaukseen, jonka avulla pääsen toivottavasti uudelle tasolle. Kiloja karisee entisestään ja jos kaikki sujuu hyvin, niin puolen vuoden kuluttua ylipaino ei enää estä, eikä hidasta mitään. Viime viikkoina ja päivinä olen alkanut taas unelmoida. Haluan uida Jäämeressä – ja Atlantissa. Haluan nousta oman lihasvoimani ansiosta tunturin laelle ja hiihtää 25 kilometriä – miksei enemmänkin. Haluan pukeutua juuri siten kuin minusta tuntuu. Unelmoin usean päivän vaelluksista ja pitkistä uintiretkistä luonnon vesissä. Hassua miten en muista unelmoineeni vastaavista asioista aikaisemmin.

Ihmisen mieli on erikoinen järjestelmä. Kun olin 130-kiloinen pienten lasten äiti unelmoin ihanasta uudesta kodista ja omasta rauhasta. Kun olin 120-kiloinen sinkkuäiti unelmoin sielunkumppanin löytämisestä ja matkustelusta. Kohta viisikymppisenä naisena huomaan unelmoivani liikkumisen tuomista elämyksistä ja kokemuksista. Ajatus siitä että voisimme yhdessä mieheni kanssa kivuta kevätauringossa tunturin laelle on huumaava! Olen todellakin unelmoinut itseni kokoisia unelmia. 120-130-kiloinen ei haaveile uivansa kilometrien matkoja. Tai en ainakaan minä unelmoinut.

Tuskin maltan odottaa että pääsen toteuttamaan uusia unelmiani!

Mistä puhun kun puhun uimisesta

Miten kaikki alkoi? Olin kaksivuotias, miltei kolme kun isäni osti meille äitini tietämättä kesämökin saaresta. Olen viettänyt kaikki elämäni kesät vuodesta 1975 mökillä. Kiljuin kolmetoistavuotiaana pää punaisena vanhemmilleni: ”Te ette ole vienyt minua mihinkään, ette ole vieneet mua edes Turun linnaan!” Yrittäjävanhemmilleni mökki oli keidas keskellä kiireistä kesää. Vajaan tunnin auto- ja venematkan päässä oli ihana meri ja Luvian saaristo.

Piisami voitti. Opin uimaan viisivuotiaana. Sitä ennen osasin jo liukua ja sukeltaa. Muistoissani en tehnyt oikeastaan mitään muuta kesäisin kuin uin mökillämme. Minulla oli uimaräpylät ja aika harvoin käytin käsiäni. Asetin ne tiukasti kylkiini ja etenin potkimalla, liukumalla ja sukeltelemalla. Silloin mökkimme läheisyydessä eleli vielä piisameita ja muistan kerran miten uin hetken aikaa rinnakkain piisamin kanssa. Siitä syntyi tarina, että Marjaana ui piisamin kanssa kilpaa. Piisami voitti. Muistan myös miten kesävieraat hämmästelivät uimataitoani.

Uimamaisteri. Kävin myös kotipaikkakuntani uimakoulut, joita järjestettiin alkukesällä. Suoritin uimakandidaattitutkinnon 7-vuotiaana ja 9-vuotiaana uimamaisteritutkinnon. Olin luokkani paras ja nopein uimari.

Kesätyö uimaopettajana. Ensimmäisiä varsinaisia työpaikkojani oli uimaopettajan pesti kotikuntani uimakoulussa. Olin siellä ainakin kahtena kesänä 16-17-vuotiaana. Kun tuli lukuloman ja ylioppilaskirjoitusten aika, aloitin aamuni klo 06.00 kolme kertaa viikossa uimalla hallissa. Se oli loistava tapa valmentautua kirjoituksiin ja opiskella. Muistan miten uinnin jälkeen istahdin isäni kanssa aamupalalle keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja politiikasta. Tämän jälkeen vetäydyin keho ja mieli viritettyinä kirjojen ääreen. Puolen päivän aikaan olin päivän urakkani tehnyt ja ryhdyin soittelemaan kavereille että mitäs kivaa tehtäisiin…!? Kirjoitukset menivät paremmin kuin koulumenestykseni antoi odottaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kiitos uimisen!

Ja sitten lopetin. Pääsin välivuoden jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon ja uiminen jäi. Kesät menivät miten menivät. Sitten syntyivät lapset. Esikoisen kanssa aloitimme vauvauinnin, mutta kuopuksen kohdalla kuvio jäi. Kunnes sitten erosin lasteni isän kanssa ja elämä veti kanveesiin. Aloitin jälleen uimisen. Silloinkin aamu-uintien muodossa. Vein pojat päiväkotiin ja menin uimaan ennen opetuksen alkamista. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään. Virhe. Poikien kanssa kuitenkin polskuttelimme altaassa, meressä ja veljeni lammessa. Kun Pekka poikineen tuli elämäämme, jatkoimme uintiretkien tekemistä silloin tällöin.

Uinti siivitti minut elämänmuutokseen. Sitten koitti syksy 2017 ja aloimme jälleen uida. Lapset olivat nuoria miehiä ja meillä oli mahdollisuus tehdä oikeastaan mitä vain vapaa-ajallamme. Ensin uimme 1-2 kertaa viikossa altaassa, sitten keväällä 2018 aloitimme avovesiuinnin, jota olemme jatkaneet tänä kesänä kolmatta kautta. Tätä kirjoittaessani tajuan miten merkittävä asia uiminen minulle on ja on ollut. Itse asiassa ne vuodet kun olen ollut uimatta aktiivisesti ja säännöllisesti ovat olleet vuosia, jotka ovat olleet jotenkin epäluonnollisia. Uinti on osa minua – se on minulle luontaista ja ominaista, helppoa. Olen täysin vakuuttunut että säännöllisen uimisen aloittaminen oli keskeinen elementti elämänmuutosprosessini onnistumisessa. Se antoi ryhtiä, energiaa ja tunteen että en ole vielä menetetty tapaus. Uimisessa ei tule hiki ja jäsenet eivä kipeydy. Ja uimisen jälkeen tulee aina tolkuttoman hyvä olo. Aluksi lähteminen oli yhtä helvettiä, mutta onneksi teimme sen yhdessä. Kun toinen meinasi antaa periksi, niin toinen tsemppasi. Jossain vaiheessa lähteminen ei ollutkaan enää vaikeaa.

Sinusta ei ole uimaan. Tuliko sinulle sellainen olo että niin just. Uinti ei todellakaan ole sinua varten. Äläpä hätäile. Mieheni tarina on aivan toisenlainen. Hän oli arka veden kanssa lapsena: hän ei todellakaan ole viettänyt lapsuuttaan pulikoimalla, vaan nippanappa oppi uinnin alkeet. Varsinaista uimataitoa hän ei saanut mukulana. Ensimmäisen pitkän suhteensa päätyttyä hän kuitenkin opetteli uimaan. Ikää miehellä oli yli 30 vuotta ja kunto ja taito eivät olleet hääppöiset, mutta uinti oli suhteellisen halpa ja kätevä liikuntamuoto – ja pragmaattisena miehenä hän ajatteli myös että uimataito olisi hyvä omata. Perheellisenä miehenä hän kävi polsikmassa myös silloin tällöin lastensa kanssa, mitä siis jatkoimme kun yhdistimme elämämme 2009. Kunnes tuli syksy 2017 ja hänkin aloitti uimisen.

Ja nyt me uimme yhdessä. Altaassa, meressä ja joskus järvissä. Uinti on nyt osa meidän molempien elämää ja se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. Elämänmuutokseni edetessä tiedän että tavoitteeni nousevat. Kestävyyteni ei edelleenkään ole kummoinen, siksi uimme suhteellisen lyhyttä matkaa. Mieheni ei juurikaan pysty uimaan vapaa uintia – ja se tekee meistä tällä hetkellä aika erilaisia uimareita. Meillä molemmilla on paljon opittavaa ja koettavaa. Haluan uida pitempiä matkoja ja erilaisissa paikoissa. Tekniikkani on itse opeteltu – olisi hienoa saada lisäoppia joltakulta ammattilaiselta. Seuraan Johanna Vuoksenmaan Instagramia j.vuoksenmaa, missä uiminen eri luonnonvesissä on keskiössä – ja haaveilen tulevista uintiretkistämme erilaisissa vesistöissä. Ja uudesta märkäpuvusta. Ja kestävästä ja vahvasta kropasta…

Tunnustuksia

Arki eli työt alkoivat tänään – ja takana on monella tapaa ihana kesäloma. Monella tavalla samanlainen kuin ennenkin: mökkeilyä, kesäretkiä, yhdessäoloa, herkuttelua, uimista, ystäviä, kulttuuria jne.

Mutta monella tapaa myös erilainen. Ei alkoholia, eikä aamun asti valvottuja öitä – eikä veteliä päiviä juhlien jälkeen. Menikö kaikki sitten suunnitelmien mukaan? Ei todellakaan. Raahasin joogamatot saareen. En edes harkinnut avaavani maksullista jooga-sovellusta, jonka ostin etätöiden alettua. Vakoojaverkoston viisi tuotantokautta veivät voiton asanoista. Kahvakuulat nostimme veneestä laiturille, missä ne nököttävät edelleen. Koskemattomina. Uimisesta sentään pidimme kiinni. No, mites painon kanssa kävi? Vielä viikko sitten hehkutin Instassa ettei painoa ole tullut kuin vajaa puoli kiloa lisää. Ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ja olisi pitänyt muistaa että vaaka reagoi viiveellä. + 1,7 kiloa toukokuun lopusta.

Muistelen Porvoon burgereita ja muita herkkuja, paria pitsaa, muutamia jäätelöitä ja muita höttöhiilareita, jotka pikkuhiljaa hiipivät ruokavalioon heinäkuun lopulla. Niinpä. – Tästä se alamäki sitten normaalisti alkaisi, ajattelen, mutta nyt tunnustan tosiasiat ja teen korjausliikkeen ja siunaan päätöstäni. Tässä on hyvää aikaa saada nuo pari kiloa pois ennen gastrokopiaa ja lihavuusleikkausta. Nyt ei alakaan syöksykierre ja massan keräämiskausi vaan arki, missä annoskoot pysyvät maltillisina. Pidän syömisrytmistä kiinni ja siivoan höttöhiilarit pois. Tiedän kyllä mitä pitää tehdä. Ja myös teen sen. Tämmöistä se on kun on päättänyt muuttaa elämänsä.

Välitilassa

Loma alkoi virallisesti tänään ja noin viikko sitten tuli tieto että jono lihavuusleikkaukseen on 1-4 kk. Eli voi olla että leikkaus on heinäkuussa mutta viimeistään lokakuussa. Koen olevani jonkinlaisessa välitilassa. Tällä hetkellä en laihduta aktiivisesti, mutta pyrin pitämään kiinni uudesta syömiskäyttäytymisestäni. Jos paino tippuu, niin hyvä ja jos paino pysyy samassa, niin hyvä sekin. Painonnousun pyrin pitämään poissa.

Tieto siitä että leikkaus on tapahtumassa aikataululla x tekee tietysti elämästä jonkinasteista odottamista. En koe että ajattelisin leikkausta koko ajan, mutta väkisinkin ajatukset aina välillä menevät siihen. Sekä pää että kroppa ovat välitilassa. Kun joku kommentoi laihtumistani (kyllä – ihmiset ovat sanoneet laihtumisestani, mutta vain pelkästään mukavia asioita, enkä myöskään ole niistä pahastunut – päinvastoin) niin kiirehdin sanomaan että puolivälissä ollaan… Osa vaatteista on liian isoja, jotkut edelleen pieniä ja osa muuten vain epäsopivia, mutta on turha ostaa mitään tähän kehoon, koska se on…. välitilassa.

Yritän miettiä tulevia, mutta turhaudun nopeasti. Sekä korona että elämänmuutosprosessini ovat vieneet pohjan lähitulevaisuuden suunnitelmilta. Turhautuminen on ärsyttävää, odottaminen on ärsyttävää ja epätietoisuus vasta ärsyttävää onkin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä viihdyttämään itseään pienillä asioilla: mökkeilyllä, puutarhan laittamisella, kirpputorien koluamisella, lukemisella, pienillä tuunausprojekteilla ja unelmoimisella. Yritän suunnata ajatukset yli lähitulevaisuuden ja miettiä asioita jotka ovatkin vähän kauempana: viisikymmentävuotisjuhliani, matkustamishaaveita, unelmagarderobia jne.

Tiedän että myöhemmin en tule muistamaan tätä aikaa mitenkään erityisellä tavalla. Niin käy ylipäätään elämän eri tilanteille ja ajanjaksoille, varsinkin hetkille jotka eivät ole erityisen kimmaltavia tai himmeitä. Minulla on kaiken keskeneräisyyden keskellä ihan hyvä olla. Loma tekee hyvää. Olen iloinen saavutuksistani ja riemuitsen muutoksestani. Ja tuskin maltan odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Uusi minä

Prosessistani on nyt suurin piirtein 1/4 osa edetty. Moni asia on muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Kehoni on ollut muutoksen kourissa, mutta myös tavat – ja minuus. Olen hyvästellyt monta rutiinia ja tapaa, jotka olivat vuosikymmenten aikana kovettuneet minuun. Ne oli ensin möyhennettävä ajatuksen tasolla ja sitten eliminoitava muuttamalla omia toimintatapoja. Olen tullut myös siihen tulokseen, että minulla ei ollut enää mitään syytä pitää ylipainostani kiinni.

Seuraava askel on nyt selvillä. Aion pudottaa kesän aikana vielä muutaman kilon painoa, avovesiuida, joogata ja heilutella kahvakuulaa ja samalla odottaa kutsua kirurgin pakeille – ja leikkaukseen. Eilen sain nimittäin tietää, että olen jonossa lihavuusleikkaukseen. Vaikka olen aktiivisesti hakeutunut prosessiin, niin nyt kun asia on jo näinkin pitkällä, niin pienen myllerryksen tieto teki. En epäröi päätöstäni, mutta tietoisuus siitä että prosessi jatkuu – teki asiasta konkreettisemman. Minusta tulee vielä pienempi kuin nyt. Tutkimusten mukaan leikkauksen myötä paino tippuu noin 30-40 kg. Painoin ylioppilaskeväänäni 73 kiloa, joten jonnekin niihin lukemiin minun pitäisi päätyä.

Moni on kysynyt että miksi menen leikkaukseen kun painoni on pudonnut jo niin paljon. Syitä on monia. Tutkimusten mukaan lihavuusleikkaus on yksi parhaita keinoja saada paino pysymään poissa. Olen jojoillut elämässäni kymmenien kilojen välillä, kymmenien vuosien ajan ja se on epäterveellistä ja raskasta niin kehon kuin psyykkeenkin näkökulmasta. Kun lähdin tälle matkalle – lähtokohtani oli että tämä on viimeinen kerta tässä elämässä kun laihdutan. Leikkaus on yksi keino varmistua että näin todellakin on. Lihavuusleikkauksessa tapahtuu muutakin kuin että vatsalaukku ohitetaan tai kavennetaan. Tutkimusten mukaan nimittäin leikkaus muuttaa myös suolistoa – ja aivoja. Lihominen on tietenkin mahdollista jos päätyy leikkauksen jälkeen kaikesta huolimatta kiskomaan runsain mitoin alkoholia ja hyvin energiapitoisia ruokia. En näe sellaisen oleva vaihtoehto minun kohdallani. Mutta suhtaudun asiaan kuitenkin vakavasti. Leikkaus ei ole ratkaisu, jos ei pysty sitoutumaan lopulliseen muutokseen. Lisäksi siis haluan päästä painon suhteen tilanteeseen, missä kilot eivät estä minulta mitään. Tällä hetkellä minun on edelleen vaikea kuvitella tanssivani tuntitolkulla tai laskettelevani vaativissa rinteissä – pitkistä uintimatkoista tai vaelluksista puhumattakaan.

Onneksi tämä uuden minän ja uuden elämän rakentaminen ei ole tapahtunut yhdessä yössä, vaan olen saanut hiljalleen rakentaa uusia juttuja. Ja saan tehdä niin jatkossakin. Toiveeni on että pääsen leikkaukseen syksyllä, mutta tilanne selvinnee minulle lähikuukausien aikana. Tutkimusten mukaan painoa tippuu leikkauksen jälkeen parin vuoden ajan eli se tarkoittaisi sitä että paino olisi tasaantunut viisikymppisiini mennessä johonkin lukemaan. Siihen on kuitenkin niin tolkuttoman pitkä aika, että olen päättänyt keskittyä käsillä olevaan hetkeen ja nauttia prosessista ja minän muutoksesta. Ja tosiasiahan on se että ydinminä ja persoonani ei muutu mihinkään. Ja hyvä niin. Sillä tykkään itsestäni varsin paljon.

Kuva: Eeva Meusel

Hoikka vai onnellinen?

Oletko sinä mieluummin hoikka vai onnellinen? Siitä on jo vuosia kun törmäsin tutkimukseen, jonka mukaan suurin osa naisista oli tutkimuksen mukaan mieluummin hoikkia kuin onnellisia. Yritin etsiä tutkimusta tähän viitteeksi, mitä en tietenkään nopeasti löytänyt. Ja periaatteessa sillä ei ole merkitystä onko asia tutkimiuksen mukaan esim. 75 prosentilla naisista niin. Merkitystä on sillä miten itse asiasta ajattelet. Tunnistani itsestäni ajattelun kaavan. Kun elin ilman parisuhdetta ja itsetunto oli maassa, niin aivan varmasti ajatuskulkuni eteni jotenkin niin, että jos en olisi ylipainoinen, niin minulla olisi aivan varmasti kumppani ja sitten olisin onnellinen. Jotenkin tällä järjellä ja ymmärryksellä on ihan älytöntä asettaa moiset asiat vaihtoehdoiksi toisilleen. Minä ainakin haluan olla terve, hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja onnellinen. Toisaalta olen ollut viimeiset 12 vuotta ylipainoinen, huonokuntoinen ja onnellinen.

Onnellisuuden tekijät. Ihmissuhteet ovat yksi keskeisin tekijä onnellisuuden monisäikeisessä kudelmassa ja koska tänään on tullut kuluneeksi 12 vuotta siitä kun uskaltauduin kirjoittamaan ja laittamaan julkiseksi match.comiin profiilitekstini kuvineen, jonka seurauksena rakastuin palavasti ja löysin sielunkumppanini, niin on jotenkin luontevaa ajatella onnellisuutta, parisuhdetta ja kehollisuutta. Mieheni kirjoitti tuntemuksistaan ylipainoiseen minään kuopatussa blogissamme näin, klik – ja tuntui jotenkin aivan ihanalta lukea nyt hänen näkemyksensä asiasta. Niinhän se oli ja on. Ylipaino ei ole ollut este onnellisuuden tunteelleni tai onnistuneelle parisuhteellemme.

Miksi sitten laihduttaa? Motiivi elämänmuutokseen on syntynyt ihan muusta tarpeesta kuin onnen tunteen metsästämisestä. Huomaan että motivaation syyt myös vaihtelevat. Toisena päivänä ajattelen saavuttavani energisyyttä ja liikkuvuutta ja toisena päivänä ulkonäköön liittyvät asiat ovat keskeisiä. Korona-virus on nostanut yhä enemmän pintaan myös terveyteen liittyvät asiat. Painoindeksini mukaan ylipainoni on tällä hetkellä vaikean ylipainon tasoa (lähtöpaino puolestaan oli sairaalloinen ylipaino). Olen siis riskiryhmäläinen ja viestit maailmalta kertovat karua kieltään. Ylipaino on selvästi negatiivinen asia jos korona iskee. Mutta koska olen tällä hetkellä perusterve, niin ajatukset pyörivät useimmiten arkisemmissa asioissa. Nautin suunnattomasti siitä että liikkuminen on nyt niin paljon helpompaa – ja huomaan myös haaveilevani liikuntaan liittyvistä asioista. Voisinko vielä seisoa tässä elämässäni päälläni, lasketella tukka liehuen alas tunturia, tehdä kunnon vaelluksen – tai heittää kärrynpyörän? Eniten kaipaan tällä hetkellä arkeeni ystävien tapaamista – ja uintia. Tottakai nuo liikunnalliset haaveasiat toisivat minulle onnen tunnetta tai ainakin ne lisäisivät endorfiinin erittymistä, mutta koen olevani onnellinen myös ilman niitä. Tärkeintä on kuitenkin rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Kohotettua elämää

Hilpeänä ja hoikempana. Olen pyöritellyt tätä juhlimisasiaa viime päivät ja saanut luotua listan, millä saan elämääni juhlan tuntua ja keveyttä (niin fyysisesti kuin psyykkisestikin) ilman että toistan vanhoja käyttäytymismallejani, jotka ovat siivittäneet minut ylipainoiseen elämään.

Koronan jälkeen. Osa asioista ovat pannassa nyt korona-ajan vuoksi, mutta toisaalta tällaisten asioiden suunnittelu tuottaa juuri nyt myös suunnatonta mielihyvää. Sitten kun tämä kaikki on ohi, niin…

Juhlan tuntua. Osa listani asioista on suoranaista juhlaa, mutta suurin osa asioista ovat juttuja, millä voi kohottaa elämän – ja varsinkin arjen – uudelle tasolle suhteellisen pienellä vaivalla tai vain näkökulman muutoksella. Osa asioista on jo vahvastikin elämässäni – osa on vasta tuloillaan ja osa vaatii vielä panostamista.

Tässä siis listani:

  • Suuteleminen
  • Rakastelu
  • Punaiset esineet ja asiat – ja niiden kuvaaminen
  • Tälläytyminen arkeen (- ja juhlaan) – erityisesti kiharat, persoonalliset vaatteet, näyttävät korvikset ja punainen huulipuna
  • Vaatekokonaisuuksien suunnittelu – ja niiden kuvaaminen
  • Rakkaudella valmistettu ateria, joka on värikäs, terveellinen, monipuolinen ja kaunis
  • Kaunis kattaus: astiat, pöytäliina ja kynttilät
  • Terveellisten juomien juominen kauniista lasista/mukista – haluan tulevaisuudessa kotitekoista kombuchaa
  • Upeiden kuvien katselu
  • Hyvien elokuvien ja sarjojen katseleminen
  • Hyien kirjojen lukeminen – ja niistä keskustelu
  • Hyvien lehtien lukeminen – ja niistä keskustelu – erityisen ihania ovat hyvät ja syvät henkilöhaastattelut
  • Hyvien blogien lukeminen – saa vinkata omat suosikkinsa!
  • Omien ajatusten pukeminen sanoiksi – kirjoittaminen ja keskusteleminen
  • Lehtileikkeiden kerääminen ja unelmakarttojen laatiminen
  • Kollaasien tekeminen ja kuvaaminen
  • Musiikin kuuntelu
  • Tanssiminen
  • Erilaisten (sisustus/puutarha/rakennus) projektien suunnittelu ja toteuttaminen
  • Kävely kauniissa ympäristössä, luonnossa ja kaupunkimiljöössä
  • Uiminen
  • Joogaaminen

Sitten kun tämä eriskummallinen kevät on ohi – mukaan tulevat enenevässä määrin seuraavat asiat:

  • Viihtyisissä ja kauniissa kahviloissa ja ravintoloissa käyminen
  • Kauniissa ja persoonallisissa puutarhoissa vierailu
  • Taiteilijakoti- ja kotimuseovierailut
  • Galleriakäynnit
  • Taidemuseovisiitit
  • Sielukkaat keskustelut viihtyisissä ympäristöissä
  • Konserteissa käyminen
  • Teatterissa käyminen

Hullun hommaa. Yllä olevaa listaa tehdessäni en tiennyt olisiko minun pitänyt nauraa vai itkeä. Olen siis luopunut tällä hetkellä kahdesta asiasta: viinistä ja hiprakan tunteesta ja ISOSTA MÄÄRÄSTÄ hyvää ruokaa – mutta minulla on valtava määrä asioita, joista minun ei todellakaan tarvitse luopua, ja valtava määrä asioita joita voin lisätä elämääni, varsinkin kun koronan tuomat rajoitteet ovat poissa. Asioiden jäsentely antaa todellakin perspektiiviä. Ja sitä paitsi viinistäkään minun ei tarvitse luopua lopullisesti – ja todennäköisesti tulevaisuudessa voin joskus jopa vetää överit ruuankin kanssa. Sikäli mikäli siihen on joskus tarvetta. Täytyy sanoa että ihminen on kaikessa älykkyydessään poikkeuksellisen järjetön – tai ainakin minä olen ollut.

Onni on tässä. Mutta nyt ei ole aika soimata itseään vanhoista valinnoista ja tekemisistä, vaan toteuttaa tätä uutta elämää uudella otteella – ja nauttia sen suomista onnen hetkistä nyt ja tulevaisuudessa. Sillä kuten me kaikki hyvin tiedämme – menneisyyttä ei voi muuttaa.

Luopumisen tuskaa

Ilman muutosta ei muutu. Kun lähdin tähän viimeiseen taisteluuni, niin minulle oli alusta pitäen selvää että asioiden on muututtava, ja paljon – ja lopullisesti. Edessä oli siis Via Dolorosa. Kuin Ruisrockissa konsanaan. Mutta jossain lopussa häämöttäisi palkinto – parhaat festarit ikinä. Tajusin jotenkin hyvin syvästi, että minun pitää luopua monesta asiasta, tavasta, tottumuksesta ja mielihyvän tuottajasta, jotta voin muuttua. Laihtuminen on sinällään helppoa. Syöt vähemmän kuin kulutat. Piste. Mutta tuon simppelin setin taakse kätkeytyy kohdallani kokonainen elämäntapa. Mietin eilen mitkä ovat asioita, joista olen kokenut luopuvani prosessin aikana. Suurin osa tapahtui jo elämäntapamuutoksen myötä – ja lopuista on pitänyt korona huolen.

Malja elämälle. Rakastan yhdessä syömistä. Parhaisiin hetkiin elämässäni on kuulunut hyvä ruoka, juoma ja yhdessäolo perheen, suvun, ystävien tai kahden kesken mieheni kanssa. Mielestäni aina on syytä juhlaan. Ja juhlan tuntua pitää olla myös arkena – asioita jotka kohottavat hetkeksi kohti pilviä. Helppo konsti keikauttaa elämä kevyemmäksi on kattaa pöytä koreaksi, syödä jotain hyvää tai kilistellä muutama lasi kuohuvaa. Kaipaan jostain syystä juhlan tuntua elämääni tolkuttoman paljon. Minulla on ylikorostunut tarve juhlia. Olen yrittänyt pohtia mistä tämä johtuu ja todennäköisesti syyt juontavat lapsuudesta. Voi miten yllättävää! Olen kasvanut yrittäjäperheessä, missä työnteko määritti elämää. Kaikki pyöri kuljetusliikkeen ympärillä – ja molemmat vanhemmat ja myöhemmin myös kaksi isoveljeäni paiskivat ympäripyöreitä päiviä firman eteen. Arki oli työntekoa aamusta iltaan. Siltä minusta ainakin tuntui. Mutta kaiken tämän keskellä myös juhlittiin. Joulua erityisesti, mutta myös juhannusta, vappua, syntymäpäiviä jne. – Juhlia oli harvoin, mutta ne olivat ihania ja minä rakastin niitä – yli kaiken. Silloin keskiössä oli ihan joku muu kuin yritys – nimittäin yhdessäolo ja ruoka.

Juhlat on nyt juhlittu. Ehkä joku tiedostamaton osa minusta päätti lapsena että kun olen aikuinen, niin elämäni tulee olemaan yhtä juhlaa. Jotta voin muuttua, minun on pitänyt luopua juhlista ja juhlimisesta. Tai ainakin sellaisesta juhlimisesta, mihin olin itseni totuttanut. En koe että olisin luopunut oikeastaan muusta elämänmuutokseni myötä. Mutta. Itseasiassa olen luopunut koko entisestä elämäntavastani.

Mitä olen saanut tilalle? Elämääni on tullut rutiineja, jotka tekevät minulle hyvää. Menen nukkumaan ajoissa. Syön ravintoa säännöllisesti 3-4 tunnin välein ja harrastan liikuntaa säännöllisesti. Liikuntaa on myös aiempaa enemmän ja liikun monipuolisemmin. Saan myös raitista ilmaa enemmän. Kuntoni on selvästi kasvanut. Syömiseen ei liity tällä hetkellä syyllisyyttä. Muita tunteita kylläkin, kuten välillä vähän pelottaa, että homma karkaa käsistä ja välillä syöminen on… ihanaa. Koen kuitenkin tällä hetkellä että pääsääntöisesti ravitsen itseäni ja syön koska niin pitää tehdä. Tiedän että tämä ei ole lopullinen olotila ja monenlaisia mutkia on edessä, mutta juuri nyt tilanne on tämä. Minusta on tullut myös toimeliaampi. Teen suunnitelmia (niin kuin olen aina tehnyt), mutta nyt toteutan niitä pontevammin. Energia on lisääntynyt jonkin verran. En myöskään hengitä niin raskaasti kuin aikaisemmin. Olen malttavaisempi, rehellisempi ja jämäkämpi. Olen myös huomattavasti pienempi ja vaatteet näyttävät paremmilta päälläni. Kaventumista on tapahtunut siellä ja täällä. Aika paljon kaikenlaista positiivista.

Miten tästä eteenpäin? Muutos on vasta alussa ja edessä on vielä kaikenlaisia käänteitä, joista minulla ei ole mitään käsitystä. Sen kuitenkin tiedän että paluuta vanhaan ei ole. Minun pitää löytää uusia tapoja luoda kohottavia hetkiä arkeen ja juhlaan… vielä en tiedä miten sen teen, mutta entisaikojen bakkanaalit ovat mennyttä. Muutos on tässä ja nyt. Välillä ajatus tuntuu tuskalliselta, ja välillä ihmeellisen vapauttavalta.

Marjaana Mi

Mistä tulee Mi? Mi on solmisaatiossa duuriasteikon kolmas sävel. Muistathan musikaalielokuvan The Sound of Musicin ja do, re, mi -rallatuksen? Wikipedian mukaan Mi on myös myös 1000-luvulla eläneen eksentrikon, taidemaalarin, runoilijan ja kalligrafin etunimi, Fu on hänen sukunimensä. Mi on tietysti myös runoudessa käytetty sananlyhennys mikä-sanasta. Ja on Millä muutamia muitakin merkityksiä, jotka eivät olleet mielestäni ollenkaan kiinnostavia. Koen soivani duurissa ihmisenä, vaikka muusikilllinen lahjakkuus on kiertänytkin minut kaukaa. Olen myös sielultani taiteilija. Haluan luoda asioita: kuvia, tekstejä, vaatteita, ruokaa, puutarhaa, sisustuksia jne. Näistä tarpeista syntyi myös tämä blogi.

Äidinkieli ja isän nimi. Ja tietenkin Mi on myös lyhennys sukunimestäni Mitikka. Mitikka on taas karjalainen hellyttely-muoto venäläisestä miehen nimestä ”Dimitri”. Isäni suku on Karjalasta Vahvialan pitäjästä ja onpa siellä ainakin aikanaan ollut myös Mitikka-niminen kylä. Olen siis pitänyt läpi vuosikymmenten ja avioliittojen isäni nimen. Joskus joku sanoi että äidinkieli ja isän nimi – niistä kannattaa pitää kiinni. Minä olen totellut.

Miksi blogi? Blogin taustalla on siis syvä tarve luoda asioita, mutta myös iso elämänmuutos, jota jo hieman viime postauksessa avasinkin. Viidenkympin rajapyykki lähenee kuukausi kuukaudelta ja päätin ottaa sen vastaan uudenlaisessa olomuodossa. Olen siis tavallaan luomassa myös itseäni uudelleen – ja se vasta onkin monimutkainen luova prosessi. Tämän blogin tarkoitus on siis dokumentoida muutostani, mutta myös jäsentää tätä ameebamaista liikehdintää, mitä tapahtuu sisälläni ja ympärilläni uuden minän äärellä.

Kuka on Marjaana Mi? Olen 48 vuotta vanha satakuntalainen nainen, jonka jalat ovat tukevasti alavien peltojen savimaassa, mutta pää pilvissä. Minulla on ihana aviomies, jonka kanssa kirjoitimme muutama vuosi sitten parisuhdeblogia nimeltä Flirttimaisteri ja trubaduuri. Minulla on myös neljä täysi-ikäistä poikaa, kaksi omaa ja kaksi bonusta, mutta heidät olen luvannut jättää rauhaan tämän projektin yhteydessä – mutta joiden merkitys elämässäni on valtava. Olen siviiliammatiltani äidinkielen opettaja amiksessa, mutta olen opiskellut myös valokuvaajaksi. Meillä on kolme kotia: iso kivitalo Satakunnassa, pikkuruinen mökki Luvian saaristossa ja kaupunkikoti mieheni töiden vuoksi Turussa. Tylsistyn helposti, olen perusluonteeltani kärsimätön hedonisti, jonka lasi ei ole puoliksi tyhjä – eikä täysi – se läikkyy yli. Inhoan lähtökohtaisesti rutiineja. Pitkäjänteisyys ei todellakaan ole ydinosaamisaluettani. Miten ihmessä näillä ominaisuuksilla varustettu nainen siis onnistuu laihduttamaan miltei 20 kiloa viidessä kuukaudessa? Siitä saatte lukea kohta lisää…

Kuva: Eeva Meusel