Uusia unelmia

Muutama vuosi sitten vietimme ystävien kanssa iltaa meidän mökillä ja joku keksi ehdottaa unelmakierrosta. Jokainen kertoi vuorollaan oman unelmansa. Kun vuoroni tuli en osannut sanoa muuta kuin että olisi ihanaa jos vallitsisi ”status quo” eli asiat pysyisivät kutakuinkin ennallaan. Tilanne oli minulle aivan uusi – muistikirjani olivat pursunneet aikaisemmin tavoitteita ja unelmia, mutta niin vain oli käynyt, että unelma toisensa jälkeen oli toteutunut – tai kadonnut. Minulla ei ollut enää unelmia.

Kun vuosi sitten aloitin elämänmuutoksen ja kuukausien kuluessa huomasin että hommahan sujuu, niin tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Kilot sulivat vartalosta ja askel keveni. Aloin uskaltaa unelmoida pienemmästä minästä. Ja sen suomista uusista mahdollisuuksista.

Huomenna menen leikkaukseen, jonka avulla pääsen toivottavasti uudelle tasolle. Kiloja karisee entisestään ja jos kaikki sujuu hyvin, niin puolen vuoden kuluttua ylipaino ei enää estä, eikä hidasta mitään. Viime viikkoina ja päivinä olen alkanut taas unelmoida. Haluan uida Jäämeressä – ja Atlantissa. Haluan nousta oman lihasvoimani ansiosta tunturin laelle ja hiihtää 25 kilometriä – miksei enemmänkin. Haluan pukeutua juuri siten kuin minusta tuntuu. Unelmoin usean päivän vaelluksista ja pitkistä uintiretkistä luonnon vesissä. Hassua miten en muista unelmoineeni vastaavista asioista aikaisemmin.

Ihmisen mieli on erikoinen järjestelmä. Kun olin 130-kiloinen pienten lasten äiti unelmoin ihanasta uudesta kodista ja omasta rauhasta. Kun olin 120-kiloinen sinkkuäiti unelmoin sielunkumppanin löytämisestä ja matkustelusta. Kohta viisikymppisenä naisena huomaan unelmoivani liikkumisen tuomista elämyksistä ja kokemuksista. Ajatus siitä että voisimme yhdessä mieheni kanssa kivuta kevätauringossa tunturin laelle on huumaava! Olen todellakin unelmoinut itseni kokoisia unelmia. 120-130-kiloinen ei haaveile uivansa kilometrien matkoja. Tai en ainakaan minä unelmoinut.

Tuskin maltan odottaa että pääsen toteuttamaan uusia unelmiani!

Muutoksen äärellä – voimakkaana ja surullisena

Tänään alkoi lopullinen valmistautuminen lihavuusleikkaukseen, joka tapahtuu lokakuun puolivälissä. Seuraavat kaksi ja puoli viikkoa menen jälleen ENE-dieetillä. Toteutan nuo 17 päivää Express Dietin VLCD (very low-calorie diet) -tuotteilla. Ne ovat tutut kevään 10 viikon ENE-jaksolta, joten tuntui helpolta ottaa kotimaiset ateriakorvikkeet käyttöön myös nyt.

Poikkean Satasairaalan ohjeistuksesta muutaman päivän, koska koin että tarvitsin itselleni irtioton ennen tätä viimeistä puristusta. Perhettämme koetteli elokuun alussa suuri menetys kun veljenpoikani menehtyi onnettomuudessa. Kaiken surun keskellä voimavaroja on pakko säästellä – ja pohtia tarkkaan mihin rahkeet riittävät – ja mitä pitää tehdä jotta jaksaa.

Teimme viikonloppuna mieheni kanssa irtioton syksyiseen Jyväskylään ja keskityimme nautiskelemaan kaupungin kulttuuritarjonnasta ja toisistamme. Kävimme perjantaina ennen reissua katsomassa Aalto-dokumentin, jonka jälkeen mm. Alvar Aalto -museo avautui aivan eri tavalla. Irtiotto onnistui hienosti ja tuntui että sain kerättyä voimia tulevaan koitokseen. Taiteella, kulttuurilla ja sielukkaalla seuralla on sellainen vaikutus.

Kummipoikaani mikään asia maailmassa ei tuo takaisin, ja ainoa asia millä voin yrittää keventää omaa ja läheisteni taakkaa on on huolehtia itsestäni ja rakkaistani niin hyvin kuin pystyn. Suru, kaipaus ja ikävä ovat nyt meissä. Ne eivät ole tahdonalaisia asioita. Moneen muuhun asiaan pystyn kuitenkin vaikuttamaan.

Kaikesta tapahtuneesta huolimatta laitan itseni ykköseksi joksikin aikaa. Jotenkin tuntuu suorastaan hurjalta kirjoittaa näissä olosuhteissa noin, mutta se on totta. Leikkaus on pian edessäni ja se on iso asia sekä keholleni että mielelleni. Haluan selvitä leikkauksesta mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Ja tämän vuoksi asetan oman hyvinvointini hetkeksi kaiken muun edelle. Tottakai teen työni hyvin ja olen läsnä perheeni jäsenille, mutta huomaan sulkeutuvani nyt myös omaan kuplaani. Leikkaus vaatii minulta voimia ja se tulee muuttamaan minua lopullisesti monella tavalla. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että vatsalaukkuani kavennetaan, jonka seurauksena painoni putoaa.

Ylipaino on ollut niin pitkään osa minua että tietyllä tavalla luon itseäni uudelleen. Onneksi olen jo niin pitkällä prosessissani, että tuo luomistyö ei suinkaan ole alussa. Mutta rehellisyyden nimissä suurimmat muutokset ovat vasta edessäni – ja en todellakaan tarkkaan tiedä mitä minussa tulee tapahtumaan…

Juuri nyt koen itseni kuitenkin vahvaksi ja valmiiksi. Olen valmis lopulliseen muutokseen ja toivon sydämestäni että kuulun niihin, joille leikkaus ei tuo mukanaan komplikaatioita tai muita ongelmia. Riski on kuitenkin olemassa. Tiedostan sen. Olen valmis siihen. Ehkä valmiimpi kuin itse uskalsin edes vielä hetki sitten toivoa.

Kuvan otti ystäväni Annika Klink ja ylläni oleva Tina-tunika on saatu Excuse my Bonbonista.

Tunnustuksia

Arki eli työt alkoivat tänään – ja takana on monella tapaa ihana kesäloma. Monella tavalla samanlainen kuin ennenkin: mökkeilyä, kesäretkiä, yhdessäoloa, herkuttelua, uimista, ystäviä, kulttuuria jne.

Mutta monella tapaa myös erilainen. Ei alkoholia, eikä aamun asti valvottuja öitä – eikä veteliä päiviä juhlien jälkeen. Menikö kaikki sitten suunnitelmien mukaan? Ei todellakaan. Raahasin joogamatot saareen. En edes harkinnut avaavani maksullista jooga-sovellusta, jonka ostin etätöiden alettua. Vakoojaverkoston viisi tuotantokautta veivät voiton asanoista. Kahvakuulat nostimme veneestä laiturille, missä ne nököttävät edelleen. Koskemattomina. Uimisesta sentään pidimme kiinni. No, mites painon kanssa kävi? Vielä viikko sitten hehkutin Instassa ettei painoa ole tullut kuin vajaa puoli kiloa lisää. Ei olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ja olisi pitänyt muistaa että vaaka reagoi viiveellä. + 1,7 kiloa toukokuun lopusta.

Muistelen Porvoon burgereita ja muita herkkuja, paria pitsaa, muutamia jäätelöitä ja muita höttöhiilareita, jotka pikkuhiljaa hiipivät ruokavalioon heinäkuun lopulla. Niinpä. – Tästä se alamäki sitten normaalisti alkaisi, ajattelen, mutta nyt tunnustan tosiasiat ja teen korjausliikkeen ja siunaan päätöstäni. Tässä on hyvää aikaa saada nuo pari kiloa pois ennen gastrokopiaa ja lihavuusleikkausta. Nyt ei alakaan syöksykierre ja massan keräämiskausi vaan arki, missä annoskoot pysyvät maltillisina. Pidän syömisrytmistä kiinni ja siivoan höttöhiilarit pois. Tiedän kyllä mitä pitää tehdä. Ja myös teen sen. Tämmöistä se on kun on päättänyt muuttaa elämänsä.

Välitilassa

Loma alkoi virallisesti tänään ja noin viikko sitten tuli tieto että jono lihavuusleikkaukseen on 1-4 kk. Eli voi olla että leikkaus on heinäkuussa mutta viimeistään lokakuussa. Koen olevani jonkinlaisessa välitilassa. Tällä hetkellä en laihduta aktiivisesti, mutta pyrin pitämään kiinni uudesta syömiskäyttäytymisestäni. Jos paino tippuu, niin hyvä ja jos paino pysyy samassa, niin hyvä sekin. Painonnousun pyrin pitämään poissa.

Tieto siitä että leikkaus on tapahtumassa aikataululla x tekee tietysti elämästä jonkinasteista odottamista. En koe että ajattelisin leikkausta koko ajan, mutta väkisinkin ajatukset aina välillä menevät siihen. Sekä pää että kroppa ovat välitilassa. Kun joku kommentoi laihtumistani (kyllä – ihmiset ovat sanoneet laihtumisestani, mutta vain pelkästään mukavia asioita, enkä myöskään ole niistä pahastunut – päinvastoin) niin kiirehdin sanomaan että puolivälissä ollaan… Osa vaatteista on liian isoja, jotkut edelleen pieniä ja osa muuten vain epäsopivia, mutta on turha ostaa mitään tähän kehoon, koska se on…. välitilassa.

Yritän miettiä tulevia, mutta turhaudun nopeasti. Sekä korona että elämänmuutosprosessini ovat vieneet pohjan lähitulevaisuuden suunnitelmilta. Turhautuminen on ärsyttävää, odottaminen on ärsyttävää ja epätietoisuus vasta ärsyttävää onkin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin keskittyä viihdyttämään itseään pienillä asioilla: mökkeilyllä, puutarhan laittamisella, kirpputorien koluamisella, lukemisella, pienillä tuunausprojekteilla ja unelmoimisella. Yritän suunnata ajatukset yli lähitulevaisuuden ja miettiä asioita jotka ovatkin vähän kauempana: viisikymmentävuotisjuhliani, matkustamishaaveita, unelmagarderobia jne.

Tiedän että myöhemmin en tule muistamaan tätä aikaa mitenkään erityisellä tavalla. Niin käy ylipäätään elämän eri tilanteille ja ajanjaksoille, varsinkin hetkille jotka eivät ole erityisen kimmaltavia tai himmeitä. Minulla on kaiken keskeneräisyyden keskellä ihan hyvä olla. Loma tekee hyvää. Olen iloinen saavutuksistani ja riemuitsen muutoksestani. Ja tuskin maltan odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.