Uusia unelmia

Muutama vuosi sitten vietimme ystävien kanssa iltaa meidän mökillä ja joku keksi ehdottaa unelmakierrosta. Jokainen kertoi vuorollaan oman unelmansa. Kun vuoroni tuli en osannut sanoa muuta kuin että olisi ihanaa jos vallitsisi ”status quo” eli asiat pysyisivät kutakuinkin ennallaan. Tilanne oli minulle aivan uusi – muistikirjani olivat pursunneet aikaisemmin tavoitteita ja unelmia, mutta niin vain oli käynyt, että unelma toisensa jälkeen oli toteutunut – tai kadonnut. Minulla ei ollut enää unelmia.

Kun vuosi sitten aloitin elämänmuutoksen ja kuukausien kuluessa huomasin että hommahan sujuu, niin tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Kilot sulivat vartalosta ja askel keveni. Aloin uskaltaa unelmoida pienemmästä minästä. Ja sen suomista uusista mahdollisuuksista.

Huomenna menen leikkaukseen, jonka avulla pääsen toivottavasti uudelle tasolle. Kiloja karisee entisestään ja jos kaikki sujuu hyvin, niin puolen vuoden kuluttua ylipaino ei enää estä, eikä hidasta mitään. Viime viikkoina ja päivinä olen alkanut taas unelmoida. Haluan uida Jäämeressä – ja Atlantissa. Haluan nousta oman lihasvoimani ansiosta tunturin laelle ja hiihtää 25 kilometriä – miksei enemmänkin. Haluan pukeutua juuri siten kuin minusta tuntuu. Unelmoin usean päivän vaelluksista ja pitkistä uintiretkistä luonnon vesissä. Hassua miten en muista unelmoineeni vastaavista asioista aikaisemmin.

Ihmisen mieli on erikoinen järjestelmä. Kun olin 130-kiloinen pienten lasten äiti unelmoin ihanasta uudesta kodista ja omasta rauhasta. Kun olin 120-kiloinen sinkkuäiti unelmoin sielunkumppanin löytämisestä ja matkustelusta. Kohta viisikymppisenä naisena huomaan unelmoivani liikkumisen tuomista elämyksistä ja kokemuksista. Ajatus siitä että voisimme yhdessä mieheni kanssa kivuta kevätauringossa tunturin laelle on huumaava! Olen todellakin unelmoinut itseni kokoisia unelmia. 120-130-kiloinen ei haaveile uivansa kilometrien matkoja. Tai en ainakaan minä unelmoinut.

Tuskin maltan odottaa että pääsen toteuttamaan uusia unelmiani!

Mistä puhun kun puhun uimisesta

Miten kaikki alkoi? Olin kaksivuotias, miltei kolme kun isäni osti meille äitini tietämättä kesämökin saaresta. Olen viettänyt kaikki elämäni kesät vuodesta 1975 mökillä. Kiljuin kolmetoistavuotiaana pää punaisena vanhemmilleni: ”Te ette ole vienyt minua mihinkään, ette ole vieneet mua edes Turun linnaan!” Yrittäjävanhemmilleni mökki oli keidas keskellä kiireistä kesää. Vajaan tunnin auto- ja venematkan päässä oli ihana meri ja Luvian saaristo.

Piisami voitti. Opin uimaan viisivuotiaana. Sitä ennen osasin jo liukua ja sukeltaa. Muistoissani en tehnyt oikeastaan mitään muuta kesäisin kuin uin mökillämme. Minulla oli uimaräpylät ja aika harvoin käytin käsiäni. Asetin ne tiukasti kylkiini ja etenin potkimalla, liukumalla ja sukeltelemalla. Silloin mökkimme läheisyydessä eleli vielä piisameita ja muistan kerran miten uin hetken aikaa rinnakkain piisamin kanssa. Siitä syntyi tarina, että Marjaana ui piisamin kanssa kilpaa. Piisami voitti. Muistan myös miten kesävieraat hämmästelivät uimataitoani.

Uimamaisteri. Kävin myös kotipaikkakuntani uimakoulut, joita järjestettiin alkukesällä. Suoritin uimakandidaattitutkinnon 7-vuotiaana ja 9-vuotiaana uimamaisteritutkinnon. Olin luokkani paras ja nopein uimari.

Kesätyö uimaopettajana. Ensimmäisiä varsinaisia työpaikkojani oli uimaopettajan pesti kotikuntani uimakoulussa. Olin siellä ainakin kahtena kesänä 16-17-vuotiaana. Kun tuli lukuloman ja ylioppilaskirjoitusten aika, aloitin aamuni klo 06.00 kolme kertaa viikossa uimalla hallissa. Se oli loistava tapa valmentautua kirjoituksiin ja opiskella. Muistan miten uinnin jälkeen istahdin isäni kanssa aamupalalle keskustelemaan ajankohtaisista asioista ja politiikasta. Tämän jälkeen vetäydyin keho ja mieli viritettyinä kirjojen ääreen. Puolen päivän aikaan olin päivän urakkani tehnyt ja ryhdyin soittelemaan kavereille että mitäs kivaa tehtäisiin…!? Kirjoitukset menivät paremmin kuin koulumenestykseni antoi odottaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kiitos uimisen!

Ja sitten lopetin. Pääsin välivuoden jälkeen opiskelemaan Turun yliopistoon ja uiminen jäi. Kesät menivät miten menivät. Sitten syntyivät lapset. Esikoisen kanssa aloitimme vauvauinnin, mutta kuopuksen kohdalla kuvio jäi. Kunnes sitten erosin lasteni isän kanssa ja elämä veti kanveesiin. Aloitin jälleen uimisen. Silloinkin aamu-uintien muodossa. Vein pojat päiväkotiin ja menin uimaan ennen opetuksen alkamista. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kovin pitkään. Virhe. Poikien kanssa kuitenkin polskuttelimme altaassa, meressä ja veljeni lammessa. Kun Pekka poikineen tuli elämäämme, jatkoimme uintiretkien tekemistä silloin tällöin.

Uinti siivitti minut elämänmuutokseen. Sitten koitti syksy 2017 ja aloimme jälleen uida. Lapset olivat nuoria miehiä ja meillä oli mahdollisuus tehdä oikeastaan mitä vain vapaa-ajallamme. Ensin uimme 1-2 kertaa viikossa altaassa, sitten keväällä 2018 aloitimme avovesiuinnin, jota olemme jatkaneet tänä kesänä kolmatta kautta. Tätä kirjoittaessani tajuan miten merkittävä asia uiminen minulle on ja on ollut. Itse asiassa ne vuodet kun olen ollut uimatta aktiivisesti ja säännöllisesti ovat olleet vuosia, jotka ovat olleet jotenkin epäluonnollisia. Uinti on osa minua – se on minulle luontaista ja ominaista, helppoa. Olen täysin vakuuttunut että säännöllisen uimisen aloittaminen oli keskeinen elementti elämänmuutosprosessini onnistumisessa. Se antoi ryhtiä, energiaa ja tunteen että en ole vielä menetetty tapaus. Uimisessa ei tule hiki ja jäsenet eivä kipeydy. Ja uimisen jälkeen tulee aina tolkuttoman hyvä olo. Aluksi lähteminen oli yhtä helvettiä, mutta onneksi teimme sen yhdessä. Kun toinen meinasi antaa periksi, niin toinen tsemppasi. Jossain vaiheessa lähteminen ei ollutkaan enää vaikeaa.

Sinusta ei ole uimaan. Tuliko sinulle sellainen olo että niin just. Uinti ei todellakaan ole sinua varten. Äläpä hätäile. Mieheni tarina on aivan toisenlainen. Hän oli arka veden kanssa lapsena: hän ei todellakaan ole viettänyt lapsuuttaan pulikoimalla, vaan nippanappa oppi uinnin alkeet. Varsinaista uimataitoa hän ei saanut mukulana. Ensimmäisen pitkän suhteensa päätyttyä hän kuitenkin opetteli uimaan. Ikää miehellä oli yli 30 vuotta ja kunto ja taito eivät olleet hääppöiset, mutta uinti oli suhteellisen halpa ja kätevä liikuntamuoto – ja pragmaattisena miehenä hän ajatteli myös että uimataito olisi hyvä omata. Perheellisenä miehenä hän kävi polsikmassa myös silloin tällöin lastensa kanssa, mitä siis jatkoimme kun yhdistimme elämämme 2009. Kunnes tuli syksy 2017 ja hänkin aloitti uimisen.

Ja nyt me uimme yhdessä. Altaassa, meressä ja joskus järvissä. Uinti on nyt osa meidän molempien elämää ja se tuntuu luonnolliselta ja hyvältä. Elämänmuutokseni edetessä tiedän että tavoitteeni nousevat. Kestävyyteni ei edelleenkään ole kummoinen, siksi uimme suhteellisen lyhyttä matkaa. Mieheni ei juurikaan pysty uimaan vapaa uintia – ja se tekee meistä tällä hetkellä aika erilaisia uimareita. Meillä molemmilla on paljon opittavaa ja koettavaa. Haluan uida pitempiä matkoja ja erilaisissa paikoissa. Tekniikkani on itse opeteltu – olisi hienoa saada lisäoppia joltakulta ammattilaiselta. Seuraan Johanna Vuoksenmaan Instagramia j.vuoksenmaa, missä uiminen eri luonnonvesissä on keskiössä – ja haaveilen tulevista uintiretkistämme erilaisissa vesistöissä. Ja uudesta märkäpuvusta. Ja kestävästä ja vahvasta kropasta…